Ei savua ilman tulta

Kirj.
Suomentanut
Näytelmäkirjasto N:o 1.
Helsingissä,
Yrjö Weilin,
1903.
GASTON, pankkiirin apulainen. MARIE, hänen vaimonsa. CATHERINE, nuori portinvartijatar.
Pieni vaatimattomasti sisustettu sali. — Taustalla ovi, akkuna
vasemmalla. Oikealla kyökki. — Vasemmalla makuuhuone; pöytä,
kynttiläjalat.
GASTON, (astuu yksin kiihkeästi sisään sateenvarjo kainalossa): Avain
on ovessa — hän ei ole siis mennyt ulos! se on selvää! Marie! (menee
vasemmalle). Ehkä hän on täällä makuuhuoneessa. (Melua — kuuntelee
oikealle). Ehkä tuolla kyökissä, jossa hän valmistaa aamiaiseni, (tulee
aivan yleisön eteen). Taivas! kuinka olen kumminkin tuhma aviomies —
kuvitella mielessään, että vaimoni viisiviikkoisen avioliiton jälkeen
— se on mainiota — (nauraa). Vaan olisiko se minun vikani — mutta
tuo siro puku ja sininen vyö, ja se vartalo sitten, jonka niin hyvästi
tunnen, tunnenhan vaimoni sormenpäihin asti — - kyllä se oli hän —
hiisi vieköön, niin luulen sittenkin. Brr! kylmät väreet kulkevat vielä
pitkin selkääni — ja kuinka hän kulki arastellen, pitkin seiniä,
näytti kuin hän olisi pelännyt tulla huomatuksi. Aioin seurata häntä,
mutta vilahdus vaan, ja hän oli jo kadonnut tuon pienen kadun
kulmaukseen; mahdotonta häntä enään löytää! ehkä petyin — mutta mitä
hittoa hän tekikään Tournon'n kadulla juuri tähän aikaan, jolloin hän
tavallisesti valmistaa aamiaiseni. Herra varjele, kuinka aviomiehen
asema kumminkin on tuskallinen, — minä, joka olin päättänyt olla
filosoofi, aina olla valmis uskomaan ja luottamaan vaimooni — ja nyt
kukikkaan kesäpuvun näkeminen — no no, tämä on jo naurettavaa — en
tiedä miltä tuntunee, kun on tottunut, mutta ensi kerralla se saattaa
tehdä miehen hulluksi.
Ah — tuolla hän taitaa olla, riennän häntä syleilemään. Kunhan ei vaan
aavistaisi pahoja ajatuksiani, sillä se voisi todellakin saattaa niitä
hänelle. Pitää aina osottaa luottamusta vaimoonsa vaikka — — se
joskus olisikin vaikeata.
Marie, (puettuna niin kuin edellä sanottu), Gaston.