Granadan ruusu: Romaani

Romaani
Kirj.
Kodin Lehdelle suomentanut I.P.
Uudessakaupungissa, Vakka-Suomen Kirjapainossa, 1913.
Eräänä tyynenä syyskuun iltana kaivoi nuori munkki hautaa luostarin hautausmaalla. Se oli sama hauta, jota luostarin asukkaat vuorottain olivat kaivaneet ja jossa ensiksi kuoleva munkki saisi levätä Herran rauhassa.
Edellisenä päivänä oli raivonnut myrsky, joka oli täyttänyt haudan puoliksi soralla. Tämän vuoksi oli priori lähettänyt munkin laittamaan hautaa kuntoon.
Munkki oli tummahko, pitkä ja laiha. Kasvonsa ja kätensä olivat tumman pronssin väriset ja mustat silmänsä erittäin lempeät. Hän käytteli verkkaisesti lapiotaan hymyillen itsekseen ihanille unelmille, jotka kuvastuivat hänen kasvoillaan ja otsallaan lempeänä hohteena.
Seitsemään vuoteen ei hän ollut puhunut yhdenkään ihmisen kanssa, sillä munkit saivat puhua vain eläimille ja Jumalalle, ja hänen huulensa olivat vain ilmaisseet seuraavat munkeille sallitut sanat, jotka munkit kuiskasivat toistonsa korvaan:
— Veli, meidän pitää kuoleman!
Ruokanaan oli ollut hapan leipä, vihannekset ja vesi. Hän työskenteli pellolla päivänkoitteesta auringonlaskuun saakka, ja nukkui täydessä puvussaan kovalla vuoteella ne harvat yötunnit, jotka eivät olleet määrätyt käytettäväksi rukoukseen.
Luostari, jossa hän oleskeli, oli nimeltä Notre-Dame de Montségur-en Béarn ja sijaitsi se aurinkoisena seudussa, jossa kirkkaat purot, pyöreät kukkulat ja viheriät laaksot silmää viehättivät. Mutta korkeat muurit ympäröivät luostaria joka sivulta, niin ettei voitu nähdä mitään hymyilevästä ympäristöstä, sillä uskollisen trappistimunkin huomio ei saa kiintyä mihinkään muuhun kuin synkkiin kuviin, kurjuuteen ja köyhyyteen.
Tämä munkki oli puettu käskyläisveljen pukuun, väljään viittaan, joka oli kietaistu ympäri ja sidottu uumilta nahkavyöllä, jalkineina olivat puukengät.