Kuolleet omenapuut: Runollista proosaa

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
Runollista proosaa
Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1918.
eli laulu Lyygialle.
»Mitä, häh?» sanoo kirjakauppias Aapeli Muttinen. »Ettäkö minä olen pomomies?… Että asun kuin Horatius, — kaikkein alamaisimmasti se myönnettäköön, turkkilainen! Että minulla on Tusculum, vai mikä se huvila oli, se, jonka Maecenas oli lahjoittanut hänelle sabinilaismaassa? Turkkilainen sen muistakoon. No, hän palveli Maecenasta, minä — yleisöä … viidenkymmenen pennin kirjoja myymällä…»
Se »Tusculum» on Muttisen maatila. Ihana paikka, jota on rauhoittavaa ajatellakin kesän alkaessa tulla, kaupunkilaistalven jälkeen, mammonan touhuissa, harmaan taivaan alla menneen, harmaan niin, että se tekee Muttisen otsan rypyt kaksin verroin lukuisammiksi. Kesäisen ajan työtön paratiisi…
Sievoisen matkan päässä kaupungista, hänen synnyinseudullaan, huvila mäellä Saimaan lahden sokkelossa. Tuuheain koivujen välitse pilkottaa lahdelle hänen parvekkeensa.
Onnellinen on Aapeli siellä varsinkin kesän ensimmäisinä päivinä, juuri silloin kun hän on ylen kyllästynyt ja väsynyt kaupunkilaiseen touhuunsa, silloin kun maalla köllöttämisellä on hänelle jälleen uuden ja kulumattoman lumous.
Niin uupunut hän on tuon rakkaan rahan haalimisesta, tiskinsä takana törröttämisestä, ettei hänen otsansa viimein keväällä jaksa enää mitään ajatella, ei mitään muistellakaan. Että hän haluaa vain heittäytyä luontomuorin leveään ja pehmeään helmaan. Ainoastaan köllötellä, olla ja olla. Ei Muttinen, ei mikään, ei filosofi eikä porsas! Olla kuin hän ei olisi — minkäänmoinen olento.
Onni on hänelle kesän alussa täysin ajatuksetonta, muistotonta, se on hetkellistä, epämääräistä rauhaa.
Kauneimmat, enimmän vailla ajatuksia ja muistoja ovat nuo kesän ensimmäiset päivät. Ja yöt, joiden valo on kuin heleintä kultaa; se ympäröi hänet lämpöisenä, sanattomana onnena.