Munkki-kammio: Runoja

Runoja
Kirj.
Helsinki,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1914.
Alkuruno Onnen hetki Lili Katukuva Seelia Maaria Juhannusyö Viola Ulla Heinäkuu Brunetta Silkki-Eeva El picador Jeannette Pyhä Fransiscus Delila Angelica Isis Minne?
Eräs mies, joka oli ennen ollut fiool-leikari, oli tullut
luostariin ja luullen kuolevansa lauloi:
Myös multa päiwät kohta kai Nyt päättyy, — ken uscoi tuota, Cuin Riemussa, Woimassa tanssata sai. Nyt poisko Maliain luota? No niin, ken Onnen warhain joi, Se Joucosta warhain mennä woi Näin weisaten: halleluia!
Olen elänyt. Caiwanut Leiwiskää En maahan sywälle sangen. Työt tehnyt, nautinnut, Tingintää Kyll' ylenkatsonut; langenn' En kumartamaan Päämiehiä maan, Jos heickoja poljinkin toisinaan. Työ Herran on anteexi antaa.
Mut cuink' Elo falski on lyhwä niin? Mies heico ja Hammas musta Ja harmaata tullut Haiweniin. Wain Crantzeja Taistelusta, Cosk' jotki nähty ja tunnettu on! Nyt siimeessä Munkki-Kammion Näin itzeni walmistaa machdan.
Wain Muistot Riemua nyt suo. Ja niistä kirckain ja armain On Piiri tuo, joca tygö ja luo Cuin ennenkin käy sulo Parmain, Naiskäsin pyyhkii Kyyneleet Ja kuiskii: Oomme myös naurelleet. Sir Cuolem' ei hirmuta mua.
Täynn' Rackautta on Mieli mun Quin Suo, joka kytee tulta, — Se ihmekö, caick' Elon liekit kun Nyt tukahdutettu on multa! Oi neitzet ja Frouwat! riemuin lyö Juur' tähtenne Rinta, waick' ympär on Yö, Näin weisaten Valee-wirren.
Te Siunatut! Ympäri Jocaisen Pään Cunnian Gloorian loisin. Te keskellä Murheen Alhon sen Caick' käätä tahdoitte toisin. Mut aawistin silloin: on käypä näin. Maan Riemut jättäen pystypäin Käyn taiwaasen: halleluia.
Taas hetken olen onnellinen ollut.
Se oli vieno ilta kesäkuun
ja kaupungissa pienoisessa, missä
ma ennen lapsukaisna leikitsin.
Se oli kaarisillan harjalla,
jok' yli salmen pyörretumman vei
ja jonne olin tullut, toipuva.
Kuukauden yksinäni neljän seinän
sisällä, sairas, olin ikävöinyt,
väsynein pyytein, niinkuin munkki, vanki,
kun haaveet, tunteen hyrskyt valloilleen
sit' ennen päästin, juoden maljan, josta
voi sakka pian paistaa, mutta myöskin
ees hetkeks sielu sulo-unheen saa.
Kuukauden yksinäni, vuottain, niinkuin
yösiippa, joka seinänrakoon painuu.
Vain kuullut tornikellon läppäykset,
yks tunti toisen jälkeen, seurannut
tuloa kesän koivussa, jok' eessä
mun ikkunani puhkes silkkilehteen,
ja kaipuun uneen silmät sulkenut.
Nyt olin toipunut ja teitä astuin.
Ja silloin olen onnellinen ollut, —
se oli kaarisillan harjalla,
se oli vieno ilta kesäkuun.