Seitsemän päivää keskusasemalla

Matti Järvinen, Tapio Riikonen and the Online Distributed Proofreading
Team at http://www.pgdp.net
Kirj.
Johan Kock
Helsingissä 1906, Kirjapainoyhtiö Valo.
Johdatus Miksi ei ollut pelkäämistä, että venäläiset ampuisivat Helsingin asemasta sodallisessa suhteessa Kapinan vaara ja sen välttäminen Virkatoimitukseni lakkopäivinä Jälkikirjotus
Johdatus.
Oleskelin kaikessa hiljaisuudessa maalla, kolmetoista kilometriä Espoon asemalta olevassa pienessä talossani niinä päivinä, joina Venäjän suuri lakko puhkesi ja yli valtakunnan vyörivänä aaltona alkoi mahtavain, tähän asti vielä jatkuvain tapahtumien sarjan. Uutiset kuohuttivat tunteitani. Kohiseva metsä, lintujen piiperrykset, koko maalainen hiljainen luonto, joka äsken vielä oli niin yltäkylläisesti mieltäni tyydyttänyt, ei nyt enää voinut kysymyksiini mitään vastata. Kuinka oli mahdollista, ettei tämä kaikkia nukkuneita vapauden tunteita vavahuttava liike vieläkään ollut suomalaisiin tarttunut? — Vaan oliko se ehkä jo tarttunut, oliko vanha synnyinkaupunkini jo ehkä noussut kahleitansa hartioiltaan kalistelemaan, sillä aikaa kuin minä kaikesta tiedottomana täällä yksinäisyydessä kuuntelen sadeveden yksitoikkoista laulua nurkkaränneissä ja kostean männikön syksyistä, nukuttavaa huokumista?
Heitin kuin heitinkin käsistäni kaikki pikku naperrukset ja kauemmin enää malttamatta läksin jalkasin Helsinkiä kohden tepustelemaan. Jospa olisin aavistanut mille matkalle läksin!
Olin maanantai-päivän Helsingissä. Käyskelin rautatietorilla ja keskikaupungilla, katselin liikettä, joka yhä enemmän ja enemmän näytti sähköttyvän, kuulostelin ihmisten puheita. Avartunut oli ihmisten rinta, avartunut minunkin rintani.
Rautatietorilla olin myöskin tiistai-päivänä, sinä hetkenä, jona lakko julistettiin. Näin äärettömien ihmisjoukkojen keskellä Matti Kurikan tutun mustan pään. Hän on koulutoverini Helsingin Suomalaisesta Alkeisopistosta. Hän puhui jotakin kansanjoukolle. Kuulin hänen sanovan, kättänsä suunnattoman väkijoukon yli tenhovasti ojentaen: