Jouluilta: Kolmilauluinen runoelma

Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.
Johan Ludvig Runeberg
Suomentanut Valter Juva
Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1921.
Suomennoksessani olen siellä täällä tehnyt edeltäjäni, Paavo Cajanderin, käännöksestä lainauksia, jotka kuitenkin runoelman kuusmitta-säkeisiin nähden ovat useimmiten verrattain vähäpätöisiä ja vain ani harvoin käsittelevät kokonaisia säkeitä. Toisessa laulussa olevan romanssin entistä käännöstä on noin kaksi viidennestä säilytetty.
Vienona hän, hymysuin kuin enkeli liikkuvi ko'issa, leikkiä lyö sekä lohduttaa, tai tyyntävi viihtäin.
Ääneti torpastaan, salomailla mi kaukana piili, läks sotavanhus Pistoli pois hämyhelkehen illan, lämmenneenä jo liedestään, nysä räiskivä suussa. Kenkään mökkiä ei kotimiehenä katso ja kenkään ukkoa seuraa ei. Myös ainoa poika ja turva kauas läks sotateille ja taisteli Turkkia vastaan. Murhein matkahan ei toki vanhus lähtevän näytä; mielissään kuni muut hän joulun riemua vartoi, vankkaan kartanohon kun kutsut näät oli saanut. »Viitsit, mies», oli virkkaillut majur, arvosa herra, kirkon luona kun äskettäin aseveikkohon yhtyi, »viitsit, Pistoli, istua noin kuin korpien metso, pörrönä piileillen; niin harvoin meillä mä nään sun! Viel' ikä-päiviä on, viel' askelen astua jaksaa jalkasi ruhjounut; tule pois, tule jouluna viimeks. Juhlat pitkiä on; kun marsseja, taistoja kerrot, hauskuttaa hämypuhteet voit tuvan untelo-renkein.»
Näin oli haastellut sekä olkaan ukkoa lyönyt. Mieless' ystävä-kutsu ja myös majur arvosa itse, ukko nyt unhottaa tien vaivat, tyynnä hän uhmaa metsää synkkenevää sekä lunta, mi laattua tuiskun, kattaen maat, loi nietoksin polun aution umpeen. Rientäen uppoavaa puujalkaa pisti ja nosti uljahin innoin, päästen niin, vaikk' ontuen, eespäin.
Mut toki joutuummin väen-pirttiin hauskahan aatos eeltä jo kiiti, ja mielessään hän haasteli hiljaa: »Riemua riittää nyt, heti pirtiss' aatto jo alkaa, huolet kaikki jo nurkkaan jää sekä työpuku kirstuun, kynttilät tuikahtaa, ja jo permannolla on oljet. Joulu jos ois nyt myös salin uljaan kruunujen alla, missä he ennen leikkiä löi sekä lauleli aina! Vaan suru kuuluu nyt siell' istuvan, ankea kaipuu, siitä kun nuoren, kapteenin piti Turkkia vastaan taistoon mennä ja appelahan sulo puoliso jättää. Harvoin kieli se helkkyy nyt klaverissa, ja soitto ei ilotanssiin vie, talo vierait' ei ole täynnä. Yksin puoliso kapteenin vait itkevi, surren riemua menneen lemmen kuun, sekä kehtoa soutain, kaihoja laulavi lapselleen, jota ei isä nähnyt. Vanhenneena ja nurjana vait talon arvosa rouva kyökit käy, salit tyhjät käy, taas kääntyvi kyökkiin, ärtyy, moittivi töitä, ja jos lepo muistuvi mieleen, kätkyen ääreen jää sekä yhtyy tyttären itkuun. Poissa se näin koko viihtymys on. Majur ukko, jo kyltyin naisten kyynelihin, nojatuoliss' istuen, yrmii päivät kaikki ja tuskaantuu, ikiparkuja kuullen. Yksipä siell' on vain, min lapsenmieli se seesnä valmis riemuhun ain' on, lempeä Augusta neiti. Vienona hän, hymysuin kuin enkeli liikkuvi ko'issa, leikkiä lyö sekä lohduttaa, tai tyyntävi viihtäin, milloin murhe jo pilviä tuo, ja ne myrskytä uhkaa. Neitosen ansio myös on, jos tänä iltana oiva lie väen kestitys, ei sitä nyt kai muistane toiset; hän, tuo lapsekas impi, mi on koko kartanon nuorin, huoltaa kaikki ja on vain riemun tuojana muiden.»