Antonio Bröijer: Historiallis-romantillinen kertomus vuodelta 1599

Historiallis-romantillinen kertomus vuodelta 1599
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström, 1894.
1. Merellä. 2. Linnassa. 3. Mestari Filip Bilangh. 4. Luostarin puutarhassa. 5. Taisteluja. 6. Kaupungin valloitus. 7. Pelastus. 8. Murroksella. 9. Tuomio. 10. Loppu.
Merellä.
Kuudennentoista vuosisadan jälkimmäiseen puoliskoon Euroopassa on katolinen reaktsiooni painanut omituisen leiman. Bartolomaeus'en yön, Maria Stuartin, Elisabetin ja voittamattoman Armadan aikakautta kuvaavat eri puolueitten ja ruhtinassukujen veriset ja leppymättömät taistelut. Eroavaiset periaatteet olivat taistelun vaikuttimena, ja uskonnolliset kysymykset muodostivat ne paadet, mitkä saattoivat ajan virran veriruskeana kiehumaan. Katolilaisuuden johtajana esiintyi Habsburgin suku mahtavana ja maailmanvaltijaana, se taisteli absolutismin puolesta sekä maallisella että henkisellä alalla ja tahtoi tukehduttaa ja tehdä mitättömäksi sen vapauden, jonka reformatsiooni oli herättänyt eloon. Uskollisia liittolaisia ja asemiehiä sai katolinen reaktsiooni jesuitoista; tämä munkkikunta oli vähästä alusta uskomattoman nopeasti kasvanut vallaksi, mikä sekaantui kaikkiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Heidän vaikutustansa huomataan kaikissa ajan tärkeimmissä valtioasioissa ja historiallisissa tapahtumissa; Kiinasta Edinburgiin ja Tukholmasta Etelä-Amerikan heinäaroille ulottui heidän valtansa. Diplomatiaa, tiedettä, opettajatointa, kauppaa ja saarnavirkaa käyttivät he välikappaleina edistääksensä katolisen kirkon harrastuksia. Kaikki, mitä kirkko oli kadottanut, oli takaisin voitettava, ja ihmishenki oli kahlehdittava Roomaan ja sen opin käsitteisiin.
Myöskin Pohjoismaihin ulottuivat näiden yhteiskunnallisten myrskyjen mainingit. Ruotsi oli vasta Kustaa Vaasan aikana astunut ulos keskiajasta ja liittynyt protestanttisiin valtioihin. Juhana III:nen ja hänen katolisen poikansa Sigismundin aikana täytyi Ruotsin kansan taistella katolista reaktsioonia vastaan. Sigismund ja hänen setänsä Kaarle herttua edustavat eri suuntia Pohjolassa. Heidän välinen taistelunsa ei ollut vaan persoonallista kiistaa eikä vaan taistelua Ruotsin kruunusta, se oli samalla taistelua, jossa tuimasti yhtyi kaksi vastakkaista maailman katsantotapaa, kaksi eri uskontoa. Herttuan ripeä toimintatapa, hänen välinpitämättömyytensä keinojen suhteen, hänen ankaruutensa ja järkähtämättömyytensä hankkivat hänelle kohta voittopuolen, kun sitävastoin Sigismundin horjuvaisuus ja kykenemättömyys suojelemaan puoluelaisiaan suuresti vahingoittivat hänen asiaansa. Vuosi 1598, jolloin Filip II veti viimeisen hengähdyksensä synkässä Escorialissa, oli Pohjolassakin onneton reaktsioonille, sillä Stångebron taistelu yhä vaan vahvisti Kaarlon valtaa. Klaus Fleming, kuninkaan oikea käsi ja vahvin tuki Suomessa, oli vuotta ennen kuollut, ja Sigismundin valta näytti olevan lopussa. Hän oli kyllä luvannut palata vielä suuremmalla sotajoukolla, mutta hän kuhnusteli varustuksissaan. Sill'aikaa painoi ihmisten mieliä huoli ja levottomuus, ja jännityksellä odotettiin tulevia tapahtumia.