Tarua ja totta elämästäni 2

Kirj.
Johann Wolfgang von Goethe
Suomentanut
J. Hollo
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.
Mitä nuorena toivoo, sitä saa vanhana yltäkyllin.
Niin teki mieleni vuoroin edistää, vuoroin estää parantumistani, ja muihin tuntoihini liittyi vielä eräänlainen salainen harmi; minä näet havaitsin varsin hyvin, että minua tarkattiin, ettei sinetöityjä lähetyksiä mielellään jätetty haltuuni pitämättä silmällä, millaisia vaikutuksia ne aiheuttivat, pidinkö ne salassa vai jätinkö avoimina nähtäviin, ja muuta samanlaista. Senvuoksi minä otaksuin, että Pylades, toinen serkuista tai kenties itse Gretchen oli yrittänyt minulle kirjoittaa antaakseen tai saadakseen tietoa; minä olin nyt sekä harmistunut että surumielinen ja sain uutta tilaisuutta sepitellä otaksumiani ja eksyä mitä eriskummallisimpiin yhdistelmiin.
Kohta minulle toimitettiin vielä erikoinen katsastaja. Onneksi minä miestä rakastin ja kunnioitin; hänellä oli ollut hovimestarin toimi eräässä tuttavassa perheessä, ja nyt hänen kasvattinsa oli lähtenyt yksin yliopistoon. Hän kävi usein luonani surullisen tilani kestäessä, ja lopulta havaittiin mitä luonnollisimmaksi asiaksi, että hänelle annettiin huone minun huoneeni vierestä, koska hänen piti minua askarruttaa, rauhoittaa ja, kuten helposti voin huomata, pitää silmällä. Koska kuitenkin sydämestäni pidin häntä arvossa ja olin jo aikaisemminkin uskonut hänelle paljon asioitani, joskaan en Gretcheniin kohdistuvaa kiintymystäni, niin päätin olla hänelle ihan avoin ja vilpitön, sitäkin suuremmalla syyllä, kun minusta oli sietämätöntä elää ja seurustella jonkun henkilön kanssa joka päivä suhteen ollessa epävarma ja jännittynyt. Niinmuodoin en kauan viivytellyt, puhuin hänelle asiasta, virkistin itseäni kertomalla ja kertaamalla menneen onneni pienimpiäkin yksityiskohtia ja saavutin siten sen verran, että hän ymmärtäväisenä miehenä oivalsi paremmaksi kertoa minulle jutun loppuvaiheet, vieläpä aivan seikkaperäisesti, jotta se kokonaisuudessaan minulle selviäisi ja minua voitaisiin vakavasti ja hartaasti kehoittaa malttamaan mieleni, heittämään menneet asiat taakseni ja aloittamaan uutta elämää. Aluksi hän minulle kertoi, keitä olivat olleet ne toiset hyväsäätyiset nuorukaiset, jotka olivat ensin antaneet viekoitella itsensä uskaliaisiin peijauksiin, sitten hupaisiin rahankiskomisyrityksiin ja muihin sellaisiin selkkauksiin. Siten oli tosiaankin syntynyt pieni salaliitto, ja siihen yhtyi tunnottomia ihmisiä, jotka papereita väärentäen ja nimikirjoituksia jäljitellen tekivät paljon rangaistavia tekoja ja valmistelivat vieläkin pahempia. Serkut, joiden suhdetta asiaan lopulta kärsimättömänä tiedustelin, olivat ihan viattomat; oli käynyt ilmi, että he ainoastaan ylimalkaisesti tunsivat nuo toiset, mutta eivät suinkaan olleet liitossa. Minun suojattini, jota koskeva, isoisälleni antamani suositus oikeastaan oli johtanut tutkijat minun jäljilleni, oli ollut kaikkein pahimpia ja oli pyrkinyt tuohon virkaan etupäässä siinä tarkoituksessa, että voisi tehdä tai peittää eräitä konnanjuoniansa. Kaiken tämän jälkeen en lopulta voinut pidättyä tiedustelemasta, kuinka oli käynyt Gretchenin, johon kerta kaikkiaan olin eniten kiintynyt. Ystäväni pudisti hymyillen päätänsä. »Rauhoittukaa», sanoi hän, »neito on suoriutunut asiasta erittäin hyvin saaden mitä parhaan todistuksen. Hänessä ei voitu havaita mitään muuta kuin hyvää ja miellyttävää, joten herrat tutkijatkin olivat hänelle suopeat eivätkä voineet evätä hänen pyytämäänsä lupaa, saada poistua kaupungista. Sekin, mitä hän on tunnustanut teitä koskevaa, on hänelle kunniaksi; minä olen itse lukenut hänen salaisiin asiakirjoihin sisältyvän lausuntonsa ja nähnyt hänen nimikirjoituksensa.» Hänen nimikirjoituksensa, huudahdin minä, hänen nimikirjoituksensa, joka on tehnyt minut ylen onnelliseksi ja onnettomaksi. Mitä hän onkaan tunnustanut? Mitä hän on allekirjoittanut? Ystävä epäröi vastata, mutta hänen kasvojensa hilpeä ilme osoitti, ettei hän salannut mitään vaarallista. »Jos siis tahdotte sen tietää», vastasi hän vihdoin, »niin kuulkaa. Kun oli puhe teistä ja seurustelusta teidän kanssanne, niin hän sanoi ihan avomielisesti: en voi kieltää, että olen nähnyt hänet usein ja mielelläni, mutta minä olen aina pitänyt häntä lapsena, ja häneen kohdistuva kiintymykseni oli todella sisarellinen. Useissa tapauksissa olen antanut hänelle hyvän neuvon, ja sen sijaan että olisin yllyttänyt häntä epäilyttäviin tekoihin, olen häntä estänyt ottamasta osaa vallattomiin kepposiin, jotka olisivat voineet tuottaa hänelle ikävyyksiä.»