Vaaliheimolaiset: Romaani

Romaani
Kirj.
Suomentanut
J. Hollo
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.
Eduard — niin nimitämme erästä varakasta, parhaassa miehuudeniässänsä olevaa paronia — Eduard oli viettänyt huhtikuisen ehtoopäivän kauneimmat hetket taimistossansa uitellen tuoreina säilyneitä oksaksia nuoriin runkoihin. Vast'ikään askarruksensa päätettyään hän sijoitti kojeensa koteloon ja tarkasteli työtänsä hyvillä mielin, kun puutarhuri astui hänen luoksensa iloiten isännän osaaottavasta uutteruudesta.
Etkö ole nähnyt vaimoani? kysyi Eduard valmistautuen lähtemään kauemmaksi.
Tuolla uusilla istutuksilla, vastasi puutarhuri. Sammalmaja, jonka hän on rakentanut kallionkupeeseen, linnaa vastapäätä, valmistuu tänään. Se on tullut kaunis kaikin puolin ja miellyttää varmaan teidän armoanne. Näköala on kerrassaan hyvä: alhaalla kylä, hieman oikealla kirkko, jonka torninhuippua katse hipaisee; vastapäätä linna ja puutarhat.
Aivan oikein, virkkoi Eduard; tuolta muutaman askelen päästä saatoin nähdä miehet sitä rakentamassa.
Sitten, jatkoi puutarhuri, avautuu oikealla laakso, ja katse liitää yli reheväin lehtoniittyjen heleään kaukaisuuteen. Kalliorinteen polku on sievästi suunniteltu. Armollinen rouva osaa asiansa; hänen käskettävänään tekee työtä ilomielin.
Mene hänen luoksensa, sanoi Eduard, ja pyydä häntä odottamaan minua. Sano hänelle, että haluan nähdä uudet rakennelmat ja nauttia niistä.
Puutarhuri poistui kiireesti, Eduard pian hänen jäljessänsä.