Afrikan viimeinen kuningas

Kirj.
John Buchan
Suomennos
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1926.
I. Mies Kirkcaplen rannalla. II. Onnea etsimään. III. Blaauwildebeestefontein. IV. Matkani talvilaitumelle. V. Mr Wardlaw ennustaa tulevia onnettomuuksia. VI. Rummunpärinää auringon laskiessa. VII. Kapteeni Arcoll kertoo tarinansa. VIII. Saan jälleen nähdä hänen korkea-arvoisuutensa John Laputan. IX. Kauppapuoti Umvelosissa. X. Lähden etsimään aarretta. XI. Rooirandin luola. XII. Sanoma kapteeni Arcollilta. XIII. Letaban kahlaamo. XIV. Pappi Johanneksen kaulaketju on hallussani. XV. Aamu vuoristossa. XVI. Inandan kraali. XVII. Muuan vaihtokauppa ja sen seuraukset. XVIII. Kuinka miehen on välistä kokonaan pantava luottamuksensa hevoseen. XIX. Arcollin »paimentaminen». XX. Näen hänen ylhäisyytensä John Laputan viimeisen kerran. XXI. Kiipeän vielä kerran kallioita. XXII. Suuri vaara, jonka onnellisesti vältämme. XXIII. Enoni lahja paisuu moninkertaiseksi.
Muistan ensimmäisen kohtauksen hänen kanssaan niin selvästi kuin se olisi tapahtunut eilen. Silloin en saattanut aavistaa kuinka kohtalokas tuo tuokio oli, tai kuinka usein nuo kasvot, jotka olin nähnyt kelmeässä kuunvalossa, kummittelisivat minulle öisin ja häiritsisivät rauhaani päivällä. Mutta muistan vielä sen tuottaman lamauttavan pelon tunteen, joka oli voimakkaampi kuin mikä oikeastaan sopii aikaansa kuluttaville ja leikeillään sunnuntairauhaa häiritseville pojille.
Kirkcaplen kaupunki, jossa, samoinkuin siihen liittyvässä Portincrossin seurakunnassa, isäni oli kirkkoherrana, sijaitsee kukkulalla pienen Caple-lahden rannalla, näköalan avautuessa suoraan Pohjanmerelle. Niiden niemekkeiden ympärillä, jotka sulkevat lahden, muodostuu rannikko ikäänkuin rintavarustukseksi paljaista punaisista kallioista, joilla ainoastaan pienet vuoripurot purkavat tiensä vedenrajaan. Alhaalla on mitä hienoin valkoinen hiekkaranta, jossa me kaupungin koulupojat kahlailimme kaikki lämpimät vuodenajat. Mutta pitkinä lomapäivinä oli tapanamme pyrkiä etäämmäksi kallioille, sillä siellä oli monta syvää onkaloa ja vesiallikkoa, joista saattoi pyydystää arvokkaita kaloja ja etsiä kätkettyjä aarteita polvinahkansa ja housunnappien kustannuksella. Monenmonituista lauantaipäivää olen viettänyt jossain kallionkolossa, polttanut ajopuista rakennettua nuotiota, ja ollut olevinani salakuljettaja tai juuri Ranskasta maihiintunut jakobiitti. Meitä oli aina yhdessä muutamia Kirkcaplen poikia, kaikki ikätovereitani, joukossa Archie Leslie, isäni kirjurin poika, ja Tam Dyke, pormestarin veljenpoika. Me olimme vannoneet verivalan vaietaksemme kaikista urotöistämme, ja kullakin meillä oli nimi, joka oli kuulunut jollekulle kuuluisalle merirosvolle tai merenkulkijalle. Minä olin Paul Jones, Tam oli Kapteeni Kidd, ja Archie — se on itsestään selvä — oli Morgan! Meidän kohtauspaikkanamme oli luola, jonka kautta Dyve Burniksi nimitetty vuoripuro oli uurtanut uomansa kallioon matkallaan mereen. Siellä me kokoonnuimme kesäiltoina, joskus myös lauantai-iltaisin talvellakin ja kerroimme mahtavia juttuja urhoollisuudestamme, jotka kovin pullistivat meidän mieltämme. Yksinkertainen totuus kuitenkin oli, että meidän urotyömme olivat varsin vaatimattoman laatuisia: jokunen kala ja kourallinen omenoita oli meidän saaliimme ja tappelu Dyven nahkuriliikkeen miesten kanssa oli suurin sankaritekomme.