Ylimys: Romaani

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Suom. Huvi Vuorinen
Alkuperäinen teos: The Patrician
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1921.
Ethos andrópo daimon.
Valo tunkeutui suureen huoneeseen — niin suureen, että sen korkeaa, veistokuvilla koristettua kattoa oli mahdoton lähemmin tarkastaa — ja kulki koitteen tutkivalla, kylmällä uteliaisuudella aikain muovaileman, fantastisen varushuoneen läpi. Vapaana ihmissilmän ennakkoluuloista se paljasti outoja epäjohdonmukaisuuksia, ikäänkuin valaisten historian kiihkotonta kulkua.
Sillä tähän ruokasaliin — joka oli Englannin hienoimpia — Caradoc-suku oli kerännyt vuosisatain kuluessa kaikki voitto- ja muistomerkkinsä. Tämän ruokasalin ympärille he olivat rakennelleet, sen ympäriltä purkaneet, sen ympärillä korjailleet, kunnes se, mikä jäi jäljelle Monkland Courtista, näytti kauttaaltaan yhdenmukaiselta. Vain täällä he olivat jättäneet koskemattomaksi vanhain, munkkeja matkivain rakentajain työn ja tietämättään sijoittaneet tänne sielunsa. Sillä täällä oli valon paljastamina monia liikuttavia merkkejä ihmisen halusta elää ikuisesti, täällä oli hänen muinaisten ruumiittensa ulkokuoria ja hänen uskontunnustuksensa mukaisia fetishejä ja muita kummallisia, ajan hampaan säälimättömästi raastamia todistuskappaleita.
Aikakirjain laatija olisi voinut löytää täältä kaikki tarvitsemansa todisteet; analyytikko muodosti tämän aineiston perusteella ylevän syntyperän oikean yhtälön; filosofi osoitti aristokratian kehityksen sen varhaisimmasta, raakaan voimaan tai viekkauteen perustuvasta alusta alkaen läpi mahtavuuden vuosisatojen aina sen maalaukselliseen rappeutumiseen ja viimeisen vastarinnan alkamiseen asti. Kenties olisi taiteilijakin saanut täällä vahvan, selittämättömän, läpitunkevan hengen, samalla lailla kuin vanhassa katedraalissa kävijä näyttää vainuavan sen sielun.
Siitä tarunomaisesta miekasta alkaen, joka oli kuulunut sille walesilaiselle heimopäällikölle, joka hyvinpalkitun kavalluksen kautta oli osannut sukeltautua Wilhelm Valloittajan suosioon ja saanut, erään normannin lesken ohella, suuria maa-aloja Devenesciressä, aina siihen maljaan asti, jonka Geoffrey Caradocin, nykyisen Valleysin kreivin devonshireläiset vuokraviljelijät olivat yhteisesti ostaneet hänelle hänen naimisiin menonsa muistoksi lady Gertrude Semmeringin kanssa — kaikki muistomerkit oli haalittu kokoon, lukuunottamatta niitä perheen jäsenten kuvia, jotka olivat Valleysin talon taulukokoelmassa Lontoossa. Vieläpä siellä oli jäljennös vanhasta, keltaisesta, repaleisesta paperikääröstä, joka antoi kuninkaallisen vahvistuksen Caradoc-suvun kaikkein huomattavimman jäsenen, Johnin maille ja arvonimille, Johnin, joka valitettavasti ei ollut huomannut syntyä laillisesta aviosta tuon humoristisen laiminlyönnin vuoksi, jollaisia tavataan vanhimpien sukujen sukutauluissa. Niin, siellä se oli, ripustettuna melkein kyynillisesti erääseen nurkkaan. Sillä tämä seikka, vaikka epäilemättä oli ollutkin polttavana kysymyksenä viidennellätoista vuosisadalla, antoi vain aiheen pieneen ivalliseen tarinaan sen johdosta, että Johnin oman veljen, Edwardin, jälkeläisiä epäilemättä tavattiin erään lähipitäjän mäkitupalaisten joukossa.