Erik Autio

Kirj.
Porissa,
Satakunnan Kirjakaupan kustannustoimisto,
1891.
Kuuleppa, eukko, mitä siihen sanot, että minä huomenna lähden Helsinkiin?
Näin lausuen talon-isäntä Antero Autio ripusti lakkinsa naulaan. Hän
oli käynyt kylässä, sen näki hänen hyvästä vaatteuksestaan.
Helsinkiin! Minkätähden? huudahti hänen emäntänsä, keskeytyen
kudonnassaan. Oikeinko totta puhut?
Oikein totta , vastasi Antero. Tässä on kirje Erikiltä — vielä
vähemmin tyydyttävä kuin entiset. Voi, voi, kun ei se poika lopeta
lukujaan jo. Hän veti kirjeen taskustaan ja heitti sen pöydälle.
Emäntä jätti kangaspuut, tuli pöydän luo, levitti kirjeen ja luki.
Isäntä sillävälin nakutti nysästään perskat ja pani tupakaksi.
Jaa, hän ei tule kesäksikään kotiin , sanoi emäntä ja huoaten käänsi
kirjeen kiinni taas. Tokko hän tulee enää milloinkaan? Muuttunut hän
on — aivan muuttunut!
Jotakin hänen on — ties sen sitten mikä , mutisi Antero, veti
puolelleen taas kirjeen ja levitti sen eteensä.
Melkeinpä minä tiedän mikä hänen on: hän häpeää vanhempiansa, suoraan
sanoen , virkkoi emäntä surumielin, hän ei huoli meidän kanssamme enää
seurustella — se on koko asia.
Ja sopiiko papin niin ajatella?