Niobe: Nykyajan romaani

E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Nykyajan romaani
Kirj.
Norjan kielestä suomentanut I. K. Inha
Otava, Helsinki, 1914.
Konttorissa riideltiin. Tohtori kavahti lattialle kiivaana ja kalpeana, ikäänkuin karkeloidakseen ensi askeleen hallinkia. Kädessään hän rutisti kirjettä. Pari kolme arkkia hän oli nakannut levälleen pulpetille ja lääkärikojeilleen. Olisipahan vaan täällä, olisi pahan vaan täällä … Hän katsoi kattoon ja veti syvään henkeä. … Uskaltaa minulle kirjoittaa mokomaa — mokomaa päätöntä lörpötystä! — Niin, niin, Baarvig, — täytyyhän meidän tyytyä siihen, että lapsemmekin — aikansa haparoivat, ennenkuin tiensä löytävät. Nuoriso tahtoo oikeutensa tähän aikaan, — pyrkiä siksi, mikä sitä viehättää , — arveli rouva, joka seisoi syrjässä kirjahyllyn ääressä ja seuraili miestään silmillään. — Tyytyä — tyytyä —. Ee-ei.
Hänen katseensa paahtoi läheltä vaimoa kasvoihin, sitten hän sanoi verkalleen: Ee-ei, Bente — minä en — tyydy siihen.
Hiljaiset harmaat silmät, jotka hän kohtasi, olivat varmemmat kuin hänen. Mutta ei hänen aikomuksensa ollutkaan säikähyttää taikka tehdä suurenmoista vaikutusta; hän vaan tahtoi oikein tuntuvalla tavalla vaimolleen näyttää ja vakuuttaa sisunsa kaikkein sisintä, jotta tämä perinpohjin käsittäisi, että oli kokonaan hyödytöntä väittää vastaan, järkyttää hänen vakuutustaan taikka ylimalkaan yrittää hänelle puhua järkeä perästäpäin, jahka hän taas rauhoittuisi. Kiireesti hän astui lattian poikki ja takaisin, ikäänkuin hakien jotain jota vastaan purkaisi kolerista luontoansa, sitten konttorituoli jälleen natisi hänen painonsa alla.
Ee-ei — Bente! — tällä kertaa on seinä edessä. Hän ei pääse kauemmaksi, ei —. Ee-ei, — ei kauemmaksi. … Hän pani sormet ristiin, älykkään miehen surullisella alistuvaisuudella. — Ensiksi teoloogi… Mutta siksi hän ei voinut ruveta. Hänellä kun ei enää ollut uskoa — tuota kokonaista ja puhdasta uskoa — jota yliopistossa opetetaan … Niin, Baarvig, mutta meidän tulee antaa vakuutukselle arvoa. — Ei totisesti sitä oltu niin tarkkoja eikä neulannirkkoja uskon asioissa ennen vanhaan. Siinä meni puolenkolmatta vuoden luvut ja kolme tuhatta kruunua kuin tuhka tuuleen. Mutta menköön. Ja sitten se tuli filologian ja kielenjuurten vuoro. Sillä alalla hän muka tunsi itsensä tulevaksi löytäjäksi. Eikös se niin ollut? — tulevaksi löytäjäksi, joka keksisi tiet ihmiskunnan alkuperään ja elämään alku-aikoina… Hänessä muka 'paloi tutkimishalu' — hän kirjoitti tutkijainnosta kuin mikäkin napamatkustaja — niin Bente. Ja sen sijaan että olisit yrittänyt saada häntä vähän alentamaan ääntään ja malttamaan mielensä, vastasit sinä samaan tyyliin. Korkeimmassa äänilajissa kumpikin. — Luuletko niin väärin tehneeni, kun poikaa rohkaisin. Endre nyt kerran on semmoinen, että hänen täytyy elää innostuksen mielialassa voidakseen tehdä työtä.