Ulfvungit: Lehti intohimojen kirjasta

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Lehti intohimojen kirjasta
Kirj.
Norjankielestä suomensi Maija Halonen
Otava, Helsinki, 1904.
Ei ole helppo sanoa milloinka Ulfvungien suku oikeastaan alkoi kohota, tai mihin erityiseen seikkaan perustui se yksimielinen kunnioitus, jota se nautti nyt jo kolmannessa, neljännessä polvessa niinhyvin rannikkokaupungissa kuin maaseudulla sen ympärillä. Sen sukuperän voi johtaa aina kaappariajoilta, — siitä englantilaisesta laivasta, josta jotenkin tarumainen otaksuminen oli tietävinään, että sen oli eräs Knut Ulfvung muutamien ulkosataman merimiesten kanssa tuonut sisään saaliina, tai johtui se rahdeista vapaakaupan hyvinvointi ajoilta.
Suuri ratkaiseva käänne suvun varallisuussuhteissa, — se joka nyt kolmannessa polvessa oli tehnyt sen vallitsia-aseman kaikessa määrääväksi, siihen ei kaikessa tapauksessa ollut kuin kuusikymmentä, seitsemänkymmentä vuotta, — se alkoi silloin kun Knut Ulfvung vaimonsa perintöosan kautta sai omakseen Leeren suuret lohenpyyntipaikat ylhäällä laaksossa.
Erityinen anastamishalu ja kunnianhimo näkyy olleen ominaista suvulle, — joka myöskin näkyi niistä tutkimuksista, joita muutamat suvun sukurakkaat jäsenet olivat tehneet siinä tarkoituksessa, että saisivat todistetuksi suvun merkillisyyden kohottamalla Knut ja Ulf Ulfvung nimiset jäsenet maalaiselämän mitättömyydestä.
Kaikki Ulfvungit olivat säilyttäneet puheessaan jonkinmoisen erityisen sorahtelemisen, muistuttaen sitä mikä vielä pyörähti valkoisten, terveitten, ruisleivän kirkkaaksi kiilloittamien, pilaantumattomien hampaiden välissä susien kotikylässä, kapeassa syrjäisessä laaksossa, korkealla lumisten tunturien juurella.
Kaikilla Ulfvungeilla oli jonkinlainen salaperäinen tunne siitä, että jossain siellä ylempänä oli suvun paratiisi, sen kehto ollut, — tuolla, aivan kallion rintamalla, jonne seudun pellot päättyivät ja jossa voitiin viljellä ainoastaan perunoita ja kauroja, jossa vaivaiskoivu polvillaan ryömi, josta kalavedet ja lammikot pilkistivät kuin rauhalliset silmät, kimallellen kangas- ja harmaakivikenttien välitse ja tunturimetso painautui kivien ja soran alle, ja maa oli liian karua voidakseen antaa laidunta muille kuin vuohille ja lampaille — että tuolla ylhäällä ajan myrskyiltä ja muutoksilta tyystin suljetussa tunturilaaksossa, — siellä oli sen kehto seisonut.