Kölliskö

Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström, kustantaja. Oulun Uudessa Kirjapainossa, 1887.
Ne tämän kirjasen osat, jotka koskevat villiläisyyteen kuuluvien
henkilöiden opetuksia, saavat todistuksensa seuraavista lähteistä:
Kristillinen Kuukauslehti v. 1883-1886, muutamat piispan käräjillä
pidetyt pöytäkirjat, luotettavain henkilöiden kuin myös kirjoittajan
korvakuulo ja silmänäkö.
Kirjantekijä.
Minä olin nuorin isäni viidestä pojasta. Meitä oli siis viisi — ei —
meitä oli neljä poikaa ja Mikko riepu viidentenä , kuten oli tapamme
sanoa, Niin — semmoinen oli tosiaanki tapa muilla, paitse Mikolla.
Häntäpä ei sitä olisi saatu sanomaan, ei vaikka hänelle olisi
kiehautettu pikkusen juuston heraaki, joka muutoin oli hänen
himoruokaansa.
Mikko parka, hän ei ollut oikein terve, ruumiinsa ei ollut niin
voimakas ja nuortea, kuin muiden, eipä tainneet henkiset lahjansakaan
olla juuri niin nokkelat, kuin veljiensä.
Olipahan miten olikaan, Mikko se kumminkin oli meidän veljeksistä se,
jota toiset irvihampaat aina pilkkasivat, jonka päälle oli, niinkuin
sanotaan, kaikilla aita matalin , eli niinkuin hän itse sanoi: vaikka
Venäjällä ruuna ammuttaisiin, niin se on minun syyni .
Kivuloinen hän oli tuo Mikko parka, en tiedä kuinka kivuloinen; usein
hän kumminkin aamusin, muiden työhön lähdettyä, jäi maata ja sanoi
äidille: Kiehauttakaapas minulle pikkuisen juuston heraa, ehkäpä minä
tästä virkistyisin .
Mikkoko se oli joka niin sanoi? — Niin — Mikkopa tosiaankin
poikasena, vaan suuremmaksi tultuamme luulen, että se semmoisissa
tiloissa kaikui meidän kaikkien suusta yhtä aikaa, johon Mikko vaan
loukkautuneena lisäsi: Voi kun te olette viisaita .
Voimakasta lääkettä se kumminki oli tuo juuston hera, koska Mikko jo
ennen puoltapäivää tavallisesti oli terveempi ja iloisempi kuin
muulloin, semminki, jos äiti oli sattunut hyvälle tuulelle ja
juoksuttanut siihen vähän runsaammin kokkareitaki.
Ohoo! vielähän Mikkoki elää! — Ethän vielä kuollutkaan! sairasta
parkaa! pilkkailivat toiset veitikat Mikon työpaikkaan tultua.