Katajainen kansani

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1921.
Katajainen kansani Narrin neuvo Kohtaus keisarin patsaalla Ikuiset kukat Laulaen Miten lumen valta voitettiin Kolmivaljakko Niemen äijä Korpelan ukot Äiti Juhlavaatteet Matin linna Laiva lumimyrskyssä Härkä ja muurahaiset Suomen lippu »Eläköön valo ja valistus!» »Eläköön isänmaa!» Kansa kapinassa Lesken ropo »Sammuta sinä, minä sytytän!» Painajainen Lehdet Uusi juhannus Pienet ja suuret Vanha ukko puhuu Valtiollinen itsemurha Elukoita laitumella Kun juna kulki ohi Kuulutus Varis ja pääskyset Takaliston Heikki Kaksi sankaria Kokko ja kokon poika Kuntakokous »Siltä varalta» Härkätaistelu Isänmaan malja Hovineuvoksetar Kiusaaja Veljeni vierailla mailla Kansan tuomioita II traditore della patria Alppipuro Lippu Vapaalle kynälleni
Ei ole suinkaan sattuman oikku, että juuri me suomalaiset olemme tänne Suomenniemelle pysähtyneet ja täällä näihin päiviin saakka pysyneet.
Täällä on kyllä käynyt muitakin maan haussa. Mutta ne ovat joko läpi pihan ajaneet taikka kääntyneet veräjän suulta takaisin. Lappalaisen kynnet eivät saaneet erää Suomen kamarasta, ja pulkissaan poistuivat he vähitellen sinne, missä elatus kasvaa heille itsestään. Ruotsalaiset ottivat haltuunsa rantamaan hedelmällisimmän ruokamullan, mutta kun kahden penikulman päässä merestä tuli vastaan suo ja korpi, niin siihen he seisahtuivat. Mitä itäisiin ystäviimme tulee, niin lienevät kaalimaat ainoat, joita heidän auransa ovat täällä kääntäneet. Ja jos täällä joskus lienee hiisiä asunut, niin ovat ne tyytyneet olemaan kivenheittosilla kirkkojen kanssa ja siihen uupuneet.
Suomalaiset, ne olisivat kai nekin löytäneet mehevämpiä maita, joissa rieska ja hunaja vuotaa. Mutta heidän halunsa näyttää aina vieneen heitä kuta karuimmille maille. Ihan kuin uhalla he ovat hakeneet kuivia kankaita, veteliä soita ja synkkiä routapohjakorpia.
On niitä, jotka ovat sanoneet sitä pakolliseksi siirtymiseksi muiden väkevämpien tieltä. Minä luulen, että se on ollut esi-isiemme käytännöllisin kuninkaan ajatus. He ovat tunteneet omien sivujensa sitkeyden, ja siinä, missä toisten selkäranka olisi rusahtanut poikki, siinä on heidän selkärankansa vain voimistunut. Kuokka on ollut heidän miekkansa, ja sillä he ovat valloittaneet itselleen maan, jonka voittajakin on tunnustanut heidän omakseen. Minkä nimellinen hän lienee milloinkin ollut, puhuipa hän ruotsia, tanskaa tai venäjää, lopputulos taisteluista on ollut se, että taistelutanner jäi suomalaisille itselleen. Ulkolaisille uudisasukkaille on se ollut liian kova pähkinä purra. Ja niin se on vieläkin. Jos me ojentaisimme sen vieraalle ja sanoisimme: »Tuoss' on … tule ja ota!»—niin ei hänessä kuitenkaan olisi sen ottajata.