Yksin

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1920.
Soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu.
Illallinen oli syöty, istuttiin salissa ja kello kävi jo kahtatoista. Oli ollut koko illan kankeata ja puheet ilman sisältöä.
Keskustelu oli ujunut laihaksi ja uhkasi kokonaan katketa. Kun kadulla ajavan ajurin rattaat olivat lakanneet särkemästä hiljaisuutta, kuului vain lampun sydämen ynisevä laulu.
Näin, että Anna kätki salaa haukotuksen kouraansa. Veli, joka loikoi nojatuolissa jalat suorina, haukotteli peittelemättä—sillä me olimme vanhat ystävät. En enää voinut jäädä pitemmälle istumaan, vaikka olisin vielä hetkisen tahtonut katsella häntä täältä lampun varjon puolipimeästä tuohon, jossa hän istui likellä valoa, kumartuneena kudoksensa yli. Nyt hän pani sen pois pöydälle ja aikoi nähtävästi nousta. Minä ehätin ennen, otin lakkini pianon päältä ja kumarsin äidille.
—Joko sinä nyt menet? kysyi hän, mutta ojensi kuitenkin kätensä.
—Johan on aika, sanoin minä, eikä ollut minulla kylläksi ylpeyttä estääkseni alakuloisuutta äänestäni, vaikka ymmärsin, että olisi pitänyt.
—No, hyvästi sitten, ja onnea matkalle! Hän toivotti lisäksi terveyttä ja hyvinvointia ja käski tuoda paljon uusia aatteita ulkomailta.
—Kuinka paljon, kapsäkinkö täydeltä?—Ja minä koetin vivahduttaa ääneni katkeran ylenkatseelliseksi.