Suuteita

Kirj.
Juho Reijonen
Porvoossa,
Werner Söderström,
1891.
Iisakin rumaani. Kumisevanmäen mökki. Pappilassa. Yleinen suru. Vierasmies. Herrasmies. Yöllä. Uneni jouluyönä. Vaimon kuoltua. Miksi Jaakko muutti? Matkalla. Hävytön teko. Pielinen: I. Syksyllä. II. Keväällä.
Taivas se on sininen, Ja lintuiset on pienet; Nepä ne oksilla laulelevat —.
Vienon suruisella ja pelonalaisella lapsen äänellä laulettuina
tunkeutuivat nuo sanat jostakin kaukaa Iisakin korviin. Hän loikoi
silloin vielä vuoteellansa kaupungin parhaan ravintolan viidennessä
numerossa ja aukasi silmänsä. Iisakki ei oikein tiennyt, oliko hän jo
ollut hereillä ennen laulua, vai siihenkö hän vasta heräsi. —
Kaiketikin mahtoi vielä olla liian aikaista nousta ylös, koska suu
maistui vielä niin unelle. Hän kääntyi seinään päin mukavassa
rautavuoteessaan ja aikoi nukkua vielä jonkun tunnin.
Unta ei kuitenkaan kuulunut tulevaksi, eikä voinut olla ajattelematta.
Ei tuo ajatus niin erinomaista mitään ollut, eikä tärkeääkään, vaikka
se tunkeutui esiin niin voimakkaasti, että häiritsi nukkumisen ja
tahtoi suututtaa oikein.
Niin, on sekin luuloa, että uni muka joltakin maistuisi ja vielä
suussa! Se on vaan semmoinen sanantapa ja merkitsee sitä, että vatsa ei
ole kunnossa. No, mutta minussa se nyt merkitsee sitä, että tässä
talossa on huonoa viiniä ja nuo naiselliset Dagmar-sikarit eivät
sovellu miehiselle suulle, vaikka se neiti illalla niitä niin kehui.
Poissa on armas, ja siksi Puhkee kaihoni kyyneliksi; Siitä hiukan on toki hoivaa —
kuului taas tuo surullinen ääni korviin.
Kaikkiakin, kun antavat noin häiritä matkustavaisia. Voi näitä pikku
kaupunkeja! Kaupunkeja — hm! Mitä kaupunkeja nämä ovat? Mennään maata
päivän kanssa ja kiivetään ylös kukon keralla — mut mitähän nyt jo
kello lienee?
Olisi se tuolla pöydällä kellokin. Kuuluihan sieltä oikeaan korvaan
ihan selvästi sen tikittäminen ja kun käännähti ja hiukankaan silmiään
raotti, niin näki, miten päivän punertavat säteet, kaihtimien lomitse
luikahtaen, ikäänkuin hypiskellen, kisailivat kellon kultaisella
kuorella. Olisi sitä pitänyt oikeastaan nousta kelloa katsomaan, mutta
pitkin kaikkia hermosäikeitä tuntui hiiviskelevän semmoinen
autuaallinen raukeus, että ei hennonut sitä nousemalla häiritä.