Jylhänmäkeläiset

Kirj.
Juho Hoikkanen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1918.
Hohonmaan Isoaholan nuorin poika. Pekka, oli odottamatta ja ilman tiettävää syytä muuttunut käytöstavoiltaan niin omituiseksi, että näytti, kuin hänen henkinen tasapainonsa olisi horjahtanut mielipuolisuuden rajoille.
Kun juuri saapunut kesä kukkasineen, lintuineen herätti iloa toisten nuorten mielissä, näytti sen tulo Pekan sieluun tekevän päinvastaisen vaikutuksen. Vaikka oli kiireiset kevätkylvön ajat, hän ei ottanut töihin osaa juuri muuta kuin nimeksi. Valitellen pahoinvointia hän oleili yksin kamarissansa päivät pitkät tai kuljeskeli hajamielisenä metsissä. Joskus — ja se oli arveluttavinta — hänen kuultiin puhua höpisevän itseksensä: sadattelevan itseänsä, puolustautuvan ja yrittävän kiivaasti kumota niinkuin jonkun toisen vastaväitteitä. Toisinaan hän tuskaisin kasvonilmein pudisti kärsimättömänä päätänsä, samalla päristäen huuliansa, niinkuin olisi nielaissut liian väkevän ryypyn tai muuta hyvin katkeraa, jonka aiheuttaman vastenmielisyyden tahtoi voimakkaalla röyhtäisyllä henkäistä ulos rinnastansa. Kesken synkkää tuijotustansa hän saattoi yhtäkkiä iskeä kätensä ristiin kuin rukoillen, mutta heti sen jälkeen päästää suustansa mitä katkerimman naurun: herherherherhana! ikäänkuin olisi hädässänsä kääntynyt yhtaikaa sekä ylhäälle että alhaalle, pitämättä tällä kertaa lukua sillä, mistä päin apu tulee, kunhan se vain jostakin tulisi. Toisinaan hän suljetuin huulin puuskutti pitkät tovit sieraimillansa kuin höyrykone, mutta kun silmät olivat kyynelettömät, ei voitu sanoa, oliko se itkua vai naurua tai sekoitus molemmista. Varsinkin muutamin ajoin Pekka oli niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa, että hän oli ulkomaailmalle sokea ja kuuro kuin soiva metso. Kun hän kuitenkin joskus havaitsi tulleensa huomatuksi oudoissa eleissänsä, karahti hän kasvoiltansa punaiseksi, sulkeutui kamariinsa ja kiukutteli siellä häpeissänsä, ilkeämättä tuskin silmiänsä näyttää.
Kaiken lisäksi huomasi isännän valpas, vartioiva silmä Pekan joskus iltamyöhällä hiipivän salaa jonnekin ja palaavan vasta aamupuolella yötä. Mutta missä tämä kävi ja millä asioilla, siitä hän ei saanut selkoa. Ehkäpä poika kulkee Kankaanpäässä tyttärissä, sillä sinne päin hän näkyy aina askeleensa suuntaavan. Ja hyvä niin — hyväpä niin, ajatteli isä: se onkin Kankaanpää kulmakunnan varakkaimpia taloja. Ei sopisi Pekan kuitenkaan kyttäillä noin varkain kuin renkipojat öisin piikojen aittoihin. Olisi valjastettava talliori kiiltävien kiesien eteen ja karautettava kosiotaloon selvällä päivällä, että pois tieltä, köyhät! Vaan omapa on asiansa, miten kulkee… Mutta mistä hemmetistä johtunee Pekan kummallinen käytös, että on melkein kuin löyhäpäinen ja haluton kaikkeen — eihän se vain Kankaanpään Eveliina epiänsä tehne. Kuka hänen tuli ja tiesi.