Lohilahden opettaja

Romaani
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.
Norolan torpan tuvan peräseinällä rämisti kello tomuisesta kohdustansa kuin yhdellä henkäyksellä syytäen kolme kiireistä lyöntiä.
Takkakivellä torkkuva kissa kohoutui jaloilleen ja alkoi pestä pyöreää viiksiniekkanaamaansa. Sitten se laskeutui siitä alas ja käveli kuulumattomin askelin ovelle, naukaisten pitkään ja pyytävästi. Odotettuaan turhaan ulospääsyä mirri hypähti kevyesti karsinasänkyyn. Siinä aikansa hyvämielisenä hyrrättyään ja harmaata lammasnahkapeitettä kynsin kouristeltuaan kissa yht'äkkiä jäykistyi liikkumattomaksi, määrättyyn kohtaan tuijottavat silmät alkoivat palaa, ruumis painautua matalaksi ja takajalat yhä kiihtyvällä nopeudella vuoroin nousta ja laskea kuin ponnahdustukea tunnustellen.
Melkein samassa, kun kissa oli tehnyt hyökkäyksensä, kimmahtivat molemmat sängyssä nukkujat istualle kuin komennon mukaan, silmät harrissa ja unimielissään kuulemansa mölähdys vielä kaikuna korvissa.
Herra taivaan! Mikä kauhea kiljaisu se oli? sai emäntä Vilhelmiina vihdoin kysytyksi.
Hm!… Pienempi kiipeli on pusertanut parkaisun miehen kurkusta — näin unta , vastasi ukko Jere.
Sinäkö se — kammahdin jo, että menninkäisiä… Mitä kauheita näkyjä oletkaan nähnyt?
Kävelen tuolla Muurainkorvessa — mitäpähän lienen tarvispuuta katsellut -kun kuusen takaa yht'äkkiä ryntää karhu kimppuuni ja yhdellä käpälänsä iskulla mänttää miehen maahan kuin mallassäkin.
Karhu…!
Kontio makaa röhöttää päälläni, murisee hiljaa ikenet irvessä, huohottaa kuumaa hengitystä vasten kasvojani ja painelee rintaani raskaalla kämmenellään — kunnes yht'äkkiä… On kuin vieläkin pedon hampaiden jäljet kihelmöisivät kurkussani.