Suuria pyrkimyksiä

Kirj.
Juho Hoikkanen
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy 1915.
No niin… Heikki keskeytti hartaan äänettömyyden, joka vallitsi, kun hänen isänsä oli huokaissut viimeisen henkäyksensä tälle maailmalle karsinanurkan sängyssä.
No niin , hän toisti, rykäisi kuivasti ja meni hakemaan riihen luota leveätä lautaa, jonka oli muutamia päiviä aikaisemmin pudottanut riihen kylkiäisen katolta ikäänkuin odottamaan tätä hetkeä. Palattuaan hän asetti sen pystyyn uunia vasten ja virkkoi äidilleen ja muille tuvassa olijoille:
Tekö pesette ruumiin, vai…?
Vastauksena oli äidin hiljaisia nyyhkytyksiä.
Vai pitääkö hakea pesijä kylästä?
Hiljaisia nyyhkytyksiä.
Vai viedäänkö ukko riiheen niine nuhjuineen?
Kyyneleet äidin silmissä imeytyivät jälleen lähteisiinsä, ja oikaisten vartaloaan mummo lausui:
Heikki, sinun sydämesi kovenee sitä mukaa kuin keuhkosi pehmenevät. Katso tuonne — hän viittasi kuolinsänkyyn — isäsi silmät jäivät auki: se tietää, että joku meistä seuraa pian samaa tietä.