Harmaja linna: Romaani

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Otava, Helsinki, 1921.
Poika saattaa olla kahdeksantoista, tyttö vuotta nuorempi. Pojalla on vallattomat, ruskeat kiharat ja suu, joka aina näyttää olevan valmis hymyilemään, tytön tukka on vaalea ja suora, hänen huulensa pysyvät visusti yhdessä, ja kun hän hymyilee, tekee hän sen kuin puolittain pakosta. Pojan huulilla pyörähtelee lakkaamatta sanoja, joita hän ei kuitenkaan uskalla tuoda julki, tyttö jatkaa, ikäänkuin poikaa ei olisikaan, tasaista, määräperäistä kulkuaan; hänen olennossaan on jotakin pidättynyttä, jonka syrjäinen yhtä hyvällä syyllä voi selittää tylyydeksi kuin arkuudeksi. Pojan silmät loistavat, hän on nuori ja hän tuntee asioita, jotka tahtoisi pukea sanoiksi; tytön sininen, verhottu katse ei kiellä eikä käske. Ja kun poika tarttuu hänen käteensä arasti ja ujosti, niinkuin hänenlaiseltaan vähimmin odottaisi, näyttää siltä, kuin tyttö koko asiaa tuskin huomaisikaan. Jos sinua huvittaa pidellä minua sormenpäistä, niin pitele nyt sitten.
Mutta pojalle se näkyy tuottavan suurta nautintoa ja mielenrauhaa. Hän kulkee ääneti tytön rinnalla ja mukautuu tämän hiljaiseen, säännölliseen tahtiin.
Sillä tavoin kulkevat Erik, Peuraniemen kunnallisneuvoksen, Wegenerin, vanhin poika, ja Esteri, Hermanni Hannukselan ainoa tytär, elokuun viimeisenä lauantai-iltana kuutamoisella maantiellä. Nuoria he ovat molemmat ja lapsellisia ja aavistelevia, ja heidän vanhempansa ovat pitäjän varakkaimpia. Jos heitä huvittaa kulkea yksinäisellä maantiellä, niin sen asian kanssa ei syrjäisellä ole mitään tekemistä.
Nyt on, kuten sanottu, elokuinen lauantai-ilta, ja Palonkylän nuoret ovat kokoontuneet tanssimaan Hietaniemen riiheen. Oikeastaan riihitanssien aika on jo kauan sitten ohi, mutta joskus saattaa tapahtua, että nuoret eivät saata hillitä itseään, vaikka varmasti tietävät, että huomenna on nuorisoseuran talolla iltamat. Loppuviikosta käy kuiske mies mieheltä: Hietaniemessä tanssitaan lauantaina, ja niin he kokoontuvat, kenenkään kutsumatta ja kenenkään käskemättä, aivan kuin yhteisestä päätöksestä kuluttamaan sen liikavoiman, mikä viikon varrella on jäänyt käyttämättä. Niin he siis hiessä päin pyörivät Hietaniemen riihessä, ja tanssin jytke ja hanurin intohimoinen ulvonta, johon sekoittautuu lyhyitä naurahduksia ja huudahduksia, kantautuu maantielle asti, kun Peuraniemen patruunan poika ja Hannukselan tytär kulkevat siitä ohi. Siinä on sentään elämää ja tunnelmaa, ja Peuraniemen patruunan poika tuntee itsensä rohkeammaksi ja miehekkäämmäksi. Hän hellittää nyt Hannukselan tyttären sormenpäistä ja ottaa käden rehellisesti omaansa. Eikä tyttö, tapansa mukaan, ole tästä tietääkseenkään.