Saaren Helmin kunnia

Romaani
Kirj.
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1924.
Saaren Juhani-isäntä palaa päärakennukseen. Tuvan portailla hän hetkeksi pysähtyy ja katselee ympärilleen aivan kuin aikoisi hän palata takaisin, mutta tekeekin sitten päätöksensä, avaa oven ja käy huoneeseen.
Askeleet, jotka hän tänä varhaisena aamuhetkenä on ottanut, ovat raskaimmat, mitkä hän muistaa käyneensä. Hän on haudannut isänsä ja äitinsä, ja hän on saattanut hautaan vanhimman poikansa ja vanhimman tyttärensä, mutta ne askeleet, jotka hän silloin otti, ne on kunkin jälkeen jäävän aikanaan otettava ja niissä oli sentään jotakin lohtua, ryhtiä ja syrjäistenkin myötätuntoa mukana.
Mutta nämä askeleet tuvasta aitan ovelle! Vaikkei syrjäinen koskaan saisikaan niistä tietää, niin hän ne kuitenkin tietäisi.
Saaren Juhani istahtaa tuvan penkille ja painaa päänsä käsiinsä. Aurinko on jo korkealla eikä hän huomaa, että emäntäpiian silmät uteliaasti tirkistelevät häntä vuode-uudinten raosta.
Kuinka hän juuri tänä yönä tuli valvoneeksi ja kuinka hänessä juuri nyt oli herännyt epäilys, epäilys, johon ei ulkonaisesti katsoen ollut pienintäkään aihetta.
Keväällä otetaan taloon lisäväkeä niinkuin jokaisessa suuremmassa talossa on pakko tehdä. Siinä on tarjolla myöskin muuan Sarkan Nikolai, ruskeasilmäinen ja surunvoittoiselta vaikuttava, mutta työtätekevän näköinen mies. Eikö hän mahdollisesti kelpaisi? Mikäpä siinä, kun vain palkoissa sovitaan, onhan se riskin ja pulskan näköinen mies.
Ja mies tyytyy vähään ja jää. Kun Saaren Juhani nyt häntä ajattelee, ei hän muista hänessä mitään moittimisen syytä. Ei se kulje iltamissa eikä tanssipaikoissa kuin joskus, kitkuttaa vaan toisten hanuria, milloin sattuu saamaan sellaisen käsiinsä tai hyräilee laulunpäitä. Väliin Saaren isäntä tulee ajatelleeksi, että hän pestaa hänet koko talveksi.
Mutta samalla hän huomaa jotakin muutakin. Helmikin, hänen ainoa lapsensa, käy totiseksi ja vakavaksi, kulkee omissa mietteissään ja jää pois sieltä, niissä huvitellaan ja missä peli ja musiikki soivat. Tai jos niihin meneekin, menee kuin pakosta, muodon vuoksi, ja aivan kuin jotakin peittääkseen. Saaren Juhani on harras ja uskonnollinen mies eikä hänellä ole mitään sitä vastaan, vaikka kaikki seurantalot ja huvipaikat jäisivät kerrassaan autioiksi, mutta Helmin menettelyn takana hän vainuaa jotakin asiaankuulumatonta. Ja hän väijyy ja vaanii, muttei huomaa sen kummempaa: Helmi käy entistäkin nöyremmäksi ja Sarkan Niku tekee työtä kahden edestä. Eihän hän, Saaren Juhani, voi näillä edellytyksillä ottaa asiaa edes puheeksikaan.