Nousukas: Kertomus

Kertomus
Kirj.
Helsingissä,
Yrjö Weilin,
1904.
Suuremman kaupungin laidasta pistäypi pienoinen luoto merta kohti.
Katukin, joka sinne kaupungin keskuksista suuntaupi, muuttuu siellä
toisemmoiseksi. Siinä, missä herrastalot loppuvat, loppuu sen
kivitys. Se käy epätasaiseksi ja paikoittain kuoppaiseksi. Pimeänä
aikana on tällä luodolla yhtä sankka pimeys kuin tarujen tuonelan
joella. Päiväiseen aikaan näet sen molemmilla kupeilla huonolaitaisia
köyhälistön asuntoja. Asukkaittensa puolesta se on rauhallinen paikka.
Sentähdenpä kaupunki ei kustanna valaistustakaan sinne. Pimeän tullen
useammat sen partaalla asuvat panevat varhain nukkumaan kuin kiltit
lapset ja päivän muassa kohoavat ylös töilleen. Herrasihmisiä jos näkyy
siellä liikkuvan, niin se on huomiota herättävä tapaus sen asukkaille,
jotka ovat kirves- ja merimiehiä. Ja sen semmoisia. Jos käyt luodon
päähän asti, niin saat huuhtoa jalkasi meren aalloissa. Vesi on
kuitenkin suolatonta, sillä suuri joki tuo mukanaan mereen juuri
kaupungin kohdalla tuhannen tuhansien ylimaiden hetteiden maukkaan
lähdeveden.
Kaikkialla luodolla näet ympärilläsi niin vaatimatonta, niin
yksinkertaista: pieniä, ilmojen harmaiksi lyömiä taloja ja kovin
alastomia pihoja. Ainoastaan rattaiden rätinä kaupungin keskuksesta
toisinaan särkee äänettömyyden, missä niin mahtavana kuuluu kirveen
lyönti halkoja pilkottaessa tai voitelemattoman saranan kitinä.
Lapsiakin on luodolla vähän eikä nuoria ihmisiä sanottavasti. Mutta
näiden sijaan on vanhoja ja raihnaisia paljon, sellaisia ikäkuluja,
joita elämä on jo kerjennyt lyödä vasten suuta niin, että he ymmärtävät
hiljaisuuden arvon. Vain merimyrsky syksyisin, kerran tai pari, kuin
mahtava jalopeura iskee kiinni kyntensä luodon huonoihin hökkeleihin ja
ravistelee niitä kuin julma äiti lapsiaan. Silloin suureen pää-ääneen,
minkä tuuli itse synnyttää, yhtyy paljon sivuääniä ikäänkuin
vaikeroimisia myrskyn taakan alla. Sihinää ja suhinaa, lonkkumista ja
ryskettä kaikkialla. Ja tällöin luodon rannat kastuvat ylempää kuin
olisi soveliastakaan. Uponneista veneistä näkyvät vain mastojen nenät.
Toisia vedetään maalle, mutta vesi seuraa perässä. Kuta pimeämmäksi
käy, sen suuremmaksi nousee myrsky. Se kohoaa niin rajuksi, että vasten
tuulta hengittäminen on mahdotonta.