Peräkartanon ylioppilas

Kirj.
K. A. Järvi
Nikolainkaupunki,
Waasan Painoyhtiön kustantama,
1893.
Sorto, oikeus, kurjuus, kunto
kell' on niistä varma tunto:
ovat käsitteitä, jotka vaan
käyvät ristiin rastiin ainiaan.
Tutki työt ja alkujohteet,
vaikutteet ja niiden kohteet:
sulle paljon selvemmäks' käy syyt,
jos vaan kärsit, miks' o'ot kärsinyt!
Vaasassa 6/7 93.
Pastori osui viimein Annan huoneeseen. Hän tuli ennemmin kuin Anna
osasi odottaakaan. Anna lepäsi vaatteissaan vuoteella peiton päällä.
Anna oli neljänkolmatta vuotinen ja palvellut kauppaneuvos Lindmanilla.
Se Anna, joka oli aina ennen laulaen lirutellen kulkenut toimissaan,
makasi tuossa nyt kuin kovan käden paiskaamana vuoteella, käden, mikä
oli häneen jättänyt jäljen kovuudestaan. Laskeuneet olivat silmät,
kalvenneet kasvot, vaalenneet huulet ja laihtunut ruumis. Tuommoiseksi
se oli tuo vasta syntynyt poika saanut Annan, joka oli ennen ollut
pyöreäkasvoinen, jolla oli veren runsaudesta ollut helakat hehkut
poskilla ja huulissa viekotteleva tuoreus. Kadonnut oli ruskeista
silmistä, jotka ennen kiihottavasti liikkuivat kuin vainuavalla
kissalla, kirkas kalvo ja jäljelle jäänyt samea ja sakea katse, mikä
oli kylmän kostea ja minkä voima loppui jo nenävarteen. Ohimoilla
oli ennen pitkä hiuskiehkura hyppinyt suloista leikkiään, nyt se oli
kyyneleistä kostea ja takkuisena tukkona otsalla. Entinen lirutteleva
Anna lepäsi tuossa nyt häpeän hosumana ja kipeissä sielun tuskissa.
Jo ovelta lähetti pastori Annaan paljon merkitsevän katseen. Anna
hypähti rajusti ylös, kun pastori tuossa aivan tietämättä ilmautui
huoneeseen. Ja häntä tuskautti, että huoneessa oli niin huono
järjestyskin vallan päällä.
— Oletteko Anna Tihinen? kysyi pastori.
— Olen, vastasi Anna matalalla äänellä eikä tiennyt oikein, mihin
silmänsä pani. Tuo musta puku valkoisine kaulahuivineen oli jotain
puhdasta ja hurskasta, mutta samalla Annasta ikäänkuin itsessään
tuomitsevaa. Ja pastorin kasvoilla oli niin puhuva ilme, mikä
kerrassaan masensi Annan. Häpeän tunne, mikä jo jonkun verran oli
tasaunut niiden muutamien viikkojen kuluessa, mitkä lapsi oli elänyt,
taas suureni, voimistui ja alkoi jäytämään surun syömiä sydänjuuria.