Haudankaivajan kertomuksia

E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
K. J. Gummerus
K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1899.
Alkulause. Luutnantin tytär. Kilmalan seksmanni. Mörkö-Maija. Hänen kostonsa. Kirje haudasta. Iso-isän testamentti. Papinvaali.
Alkulause.
_Työtänsä hän rakasti. Toimeliaan isännän näköisenä kulki hän kirkkomaalla. Kuinka puhtaana hän sen piti! Hän hoiti vainajien hautoja, kuin olisivat ne tallentaneet hänen omaistensa ruumiillisia jäännöksiä; hän perkasi rikkaruohot kummuilta, ja — omituista — niiden haudoilla, joiden kömpelösti tehdyt ristit sanoivat, että lepoon menneet eläissään olivat olleet köyhiä, alhaisia — niiden luona viihtyi hän paraiten.
Harva oli se päivä, jona ei hänen työtään kysytty, harva se päivä, jona hänen lapionsa ei ollut avaamassa uusia leposijoja maailman myrskyiseltä tantereelta lähteneille. Mutta jos jokin päivä jäi hänen omaan haltuunsa, niin ei malttanut hän sittenkään kauan olla poissa kuolleitten likeisyydestä. Sillä hautaa, minkä hän oli avannut ja jälleen täyttänyt, näytti hän rakastavan.
Siinä oli kirkkomaan itäisellä rannalla paikka, joka enemmän kuin mikään muu veti hänen huomiotaan puoleensa. Siellä oleskeli hän enimmät aikansa. Se antoi hänelle työtä. Se kätki köyhimpien luut. Siinä lepäsivät vierettäin pitkissä riveissä ne, joiden taistelut, surut ja ilot eivät olleet ulottuneet heitä itseänsä etemmäksi ja jotka tuntemattomina olivat eläneet ja vielä tuntemattomampina kuolleet. Siinä oli heidän yhteinen leposijansa. Kuinka itarasti hän kullekin jakoi maata! Arkku makasi siinä arkun vieressä, pienet miltei suurempain peitossa. Pelkäsikö hän, ettei alaa kaikille riittäisi?
Kauimpana, kirkkomaan pohjoisimmassa kolkassa, jossa ei ristiä, ei haudan jälkeä näkynyt, kasvoi yksinäinen tuuhea lehmus ja sen juurella rehevä ruusupensas. Ensi silmäys jo sanoi, että tämä paikka oli muistolle pyhitetty, ettei hoitajan käsi siitä kauaksi aikaa erossa ollut. Niin, jos aamuisin, kun päivä valkeni, sinne silmäsi loit, tahi illoin, kun aurinko mailleen meni, näit siinä vanhan haudankaivajan, näit hänen kastelevan ja vaalivan ruusupensastansa, näit hänen hetkisen aikaa avopäin seisovan, harmaat, tuuheat kutrinsa tuulelle alttiina; näit hänen sitten hiljaan etenevän. Lepäsikö kerran elossa ollut tämän ruusupensaan alla, tämän tuuhean lehmuksen suojassa — tällä paikalla, johon ei kukaan vapaaehtoisesti vainajiensa jäännöksiä kätkenyt? — Niin pitkälle, kuin taapäin muistan, oli ukko pitäjän vainajille viimeisen palveluksen tehnyt — täyttänyt heidän hautansa. Hän oli tuntenut jokaisen, ja jokainen näistä vainajista oli tuntenut hänen. Olisi luullut, että hänen tehtävänsä olisi synkistyttänyt hänen mieltään, karkoittanut kauaksi ilon hänen likeisyydestään; mutta niin ei ollut laita. Hänen suurissa silmissään oli jotakin, joka sanoi, että niiden takana asui puhdas sielu, että hän ja kuolema olivat sovinnon tehneet. Hänen äänensä soi niin ystävälliseltä: koko hänen olennossaan oli jotakin, joka veti puoleensa ja lämmitti, ja hänen käytöksensä ja puheensa ilmaisivat, että hänen sydämessään asui rauha.