Veljekset: Uutelo

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
K. J. Gummerus
Helsingissä, Suomalaisen Kirjall. Seuran kirjapainossa, 1862. P. Th. Stolpen kustannuksella.
Kuin joskus satut, suomalainen, kävelemään Pietarsaaren kirkkomaalla, niin silmäile itäpuolelle kirkkoa, seisahda ja ajattele — kukahan tuollekin suurelle koivulle ruumiillaan höystettä antaa? Mene sitten liiemmäksi, kaiva koivun juurella tuuman maahan, pyhi pois multa ja hautaa merkitsevä kivi kohtaa sinua ja sana sattuu silmiisi; sana joka tietä antaa kutka juurten alla lepäävät, sana: Veljekset. Sinä et viisastu, sinä et osaa aavistaa kutka nää veljekset ovat. Sinä katselet kiveä, se on homehtuneena, röhmyinen. Sinä ajattelet: Ei rikkaus tuota rakentanut, ei sukulaiset kiveä maahan kätkenyt; ja sinulla on oikeen. Kivi on toista sataa ajastaikaa paikkansa pitänyt, toista sataa ajastaikaa peittänyt suuren salaisuuden. — Anna heidän rauhassa levätä, älä ilmoita salaisuutta, joka jo homehen alla taltuu; niin taidat sanoa, tahi viekoittelee sinua uteliaisuus ja sinä kysyt — kutka nää ovat, nämät veljekset? Kevät-lumi sulaa jo Ebba Brahen raunioissa, istu kysyjä ja kuuntele, minä tahdon sinulle salaisuuden ilmoittaa.
Iso-vihan aikoin palatkaamme. Maamme oli suru-hunttuun puettu. Kauppamies Anströmin talossa oli hirveä rähinä ja hyppy. Kaikki jotka paeta saattivat, seisovat valmiina jo, kartanolla odottaen isäntää, joka vielä katseli kamarissaan, ettei mitään jäisi. Nää odottavat olivat: vaimonsa, Hanna hänen tyttärensä, Elias ja Aato, ottopojat, joittenka kasvatuksesta kauppamies oli tähän saakka murheen pitänyt. Elias oli jo täyttänyt 18 vuotta ja Aato, jo yli kahdenkymmenen, oli vuotta ennen saanut nimismies-viran Pietarsaaressa; näitä paitsi oli pakotuumassa monta muuta asukasta kaupungista, joittenka seassa kauppamies Ilström on mainittava, koska hänen toimella paatti, jonka oli pako-väen yli meren vieminen, jo rannalla odotti. Vihdoin tuli Anström ja itku silmin lähtivät nyt rannalle.
Pojat! sanoi kauppamies paatista rannalle seisoville Eliakselle ja Aatolle, pojat! jos meri meitä hukuttaa, jos aallot meitä syvyyteen kätkee, niin jääkäät hyvästi; rakastakat toistanne, niinkuin tähän asti petoksetta, sotikaat uutterasti vihollisia vastaan, jos tila sen teille suopi, — rakastakaatte toisianne, sanon vielä kerran, vaan enemmän kuin toisianne, rakastakaatte isänmaatamme, rakastakaatte kuolema hetkeen asti — —