Kaarlo Bergbomin kirjoitukset 1. Näytelmät ja kertomukset

Produced by Tapio Riikonen
Näytelmät ja kertomukset
Toim.
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 1907.
Esipuhe.
I. Näytelmät:
Pombal ja jesuiitat. Paola Moroni.
II. Kertomukset.
Belsazarin pidot. Julian. Aarnihauta. Sydämmiä ihmistelmeissä.
Se tosiasia että Kaarlo Bergbom vasta kuolemansa jälkeen astuu yleisön eteen ottaakseen sijan kansansa kirjailijain rivissä johtuu ainakin välillisesti niistä vaikeista oloista, joissa kansallisen sivistyksemme on täytynyt raivata itselleen tietä. Poikaijästä saakka Bergbom ohjattiin rakastamaan suomalaista kansaansa, mutta tämän ohjauksen samoin kuin muun opetuksen sai hän ruotsinkielellä, joka sitoi hänen kielensä ja kätensä. Hän tunsi itsessään runoilijan ja kirjailijan kutsumuksen, mutta kuinka noudattaa sitä, kun sen kansan kieli oli hänelle vieras, jolle hän tahtoi runoilla ja kirjoittaa? Vuosikausia hän harrasti suomenkielen oppimista, kumminkin lopulta surulla ja tuskalla havaitakseen, että hän ei kyennytkään tekemään sitä omakseen siinä määrässä kuin vapaa runollinen luomistoimi edellytti. Sen jälkeen hän alkoi suunnitella tieteellisiä tehtäviä, joita varten hän laajaperäisillä kirjallisuushistoriallisilla opinnoilla oli laskenut harvinaisen tukevat perustukset; mutta silloin esiintyi hänen tielleen toisellainen vastus: ymmärtämyksen puute ja kylmäkiskoinen kohtelu yliopiston puolelta, jonka käsissä avunanto oli. Hetken näytti Bergbom jo olevan määrätty koulunopettajan ykstoikkoiseen päiväläistyöhön, mutta silloin avautui hänelle elämäntehtävä, joka kyllä oli hänen lahjojensa ja tietojensa ja tarmonsa arvoinen, mutta joka kerrassaan vei hänet pois kirjailijan uralta: hän tuli kansallisen näyttämömme luojaksi.
Mutta joskin Bergbom itse antoi vähän arvoa kirjoituksilleen ja jälkimaailmakin tunnustaa, että kansallisteatterimme on hänen elämänsä suurteko, ovat hänen kirjalliset tuotteensa kuitenkin liian merkillisiä unohdettaviksi. Hänen runollisissa teoksissaan viehättää meitä itsenäinen, voimakas luonteenlaatu ja nerollinen taipumus draamalliseen runoiluun ja kirjallishistoriallisissa ja kriitillisissä tietojen runsaus ja omintakeinen käsitys- ja tuntemistapa. Bergbom'in nuoruusajan, 1860-luvun, suomenkielisessä kirjallisuudessa on hänellä merkkisija; ainoastaan Aleksis Kivellä oli suuremmat runoilijalahjat, kirjallisessa sivistyksessä ei kukaan vetänyt hänelle vertoja.