Veikaten vihille

Romaani
Kirj.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1915.
Esimerkki siitä, että ihmisen ei ole hyvä yksinänsä olla.
Niin oikein! Kravatistahan se alkoikin koko juttu. Mutta nyt, kun kaikki on onnellisesti ohitse, on aika ihmetellä, miten noin vähäpätöinen esine voi niin korkeat asiat matkaan saattaa.
Meitä istui Kallenpäivillä v. 1920 seurue herroja ja naisia. Sanon kiusallakin herroja ensiksi, sillä vaikka valitettavasti mies tavallisesti joutuukin naisen komennettavaksi, on hän toki nimellisesti aina vaimon pää ja luomakunnan herra.
Minä olin pitkin iltaa kääntänyt puoleeni suurimman huomaavaisuuden — naisten taholta. Poikamiehenä sanon sen ylpeydellä, vaikken olekaan taipuvainen kallistamaan korviani imartelulle. Vihdoin alkoi kuitenkin tuntua, etteivät seurustelulahjani yksin kyenneet hankkimaan minulle moista etuoikeutta. Jotakin mahtoi olla vinossa, siihen viittasi naisten salaperäinen supattelu ja hillitty tirskuminen.
Herrat olivat vetäytyneet sivuhuoneeseen tupakoimaan. Tupakkaraittiina jäin nauttimaan naisseurasta, mutta iloni ei tullut pitkäaikaiseksi. Minua läheni taidemaalari Sutisen rouva, yhtä tunnettu kauneudestaan kuin purevasta kielestään. Ottaen kaikkein herttaisimman ilmeen hän kumarsi ja sanoi:
Herraseni! Oletteko vilkaissut peiliin?
En. Pidän kuvastimeen kurkistelemista naisten yksinoikeutena , vastasin mielestäni purevasti.
Kuitenkin alkoi asemani tuntua kiusalliselta. Kun nainen suosittelee miehelle kuvastinta, lienee luomakunnan herralla hullusti asiat. Ajattelin pistäytyä sivuhuoneeseen, mutta suloinen rouva kysyi:
Ettekö ole ajatellut mennä naimisiin?