Parantumassa

Kirj.
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1893.
Mitä mahdettiin siellä tehdä?
Jokohan työhön?
Eikä hänellä ollut siihen vähintäkään halua — eikä ihmekään, sillä
olihan hän vasta tullut kotiin pääkaupungista pulska kauppaopiston
päästötodistus taskussa ja tarvitsi hän siis luonnollisesti levätä.
Isä oli niitä entisajan aina kestäviä työkoneita, jotka kävivät aamusta
iltaan tarvitsematta koskaan lepoa.
Kuka tiesi hänen aikeensa?
Mutta hän meni, kun kerran käsketty oli, vaikka meneminen
vastenmieliseltä tuntuikin.
Isä istui puoleksi pöydästä käännetyssä pyörätuolissa, vasen käsi
pöydällä, oikea pitkin sivua riippuen.
Vanhentunut hän oli; kasvojen, varsinkin otsan uurrot olivat käyneet
syviksi ja jyrkistyneet, katse oli kangistunut, melkeinpä väsyneen
vaisu näin tavallisessa olossaan; korvallisilta olkapäille asti
riippuvat hiukset olivat jo lumivalkeat, ja aikanaan miehekkäät hartiat
olivat käyneet köykkyyn ja kumariksi.
Äiti istui sohvalla nojaten mukavasti sohvan tyynyn pohjaa vasten.
Hän oli kymmenisen vuotta nuorempi kauppiasta, ja näyttikin
paremmin tämän vanhimmalta tyttäreltä kuin puolisolta. Sillä
voitokkaasti kilpaili hän vielä hyvinkin paljon nuorempiensa kanssa
vartalon nuorteudessa ja kasvojen miellyttäväisyydessä. Hän oli jo
neljänkymmenen, mutta siitä huolimatta näkyi runsaasti ruusujen jälkiä
hienohipiäisillä poskilla; katse oli vienon kirkas; tummat, huolitellut
hiukset ja siisti vaalearaitainen puku antoivat hänelle puolestaan
miellyttävän näön, niin että kaikki sopivat yhteen kuin syyskesän
kukkasen terät, verhot ja lehdet.