Karjalan kankahilta I

Kertonut -r-
(Jälkipainos Kyläkirjaston Kuvalehdestä.)
Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapainossa, 1884.
K. J. Gummerus'en kustantama.
Viiden veljen tyttäret Pajarin tytär Siirnitsa Pyhäsaari Kolinvuorelta
Tarina Karjalasta.
Katri Hillutar oli sangen vanha. Hän muisti pitäjämme kohta
satavuotisen kirkon uutena olemisen, muisti kertoa monta kaunista
tarinaa pitäjämme vanhimmista oloista ja asukkaista, osaksi omia
havaintojaan, osaksi mummonsa ja äitinsä kertomia.
Suntion muorikaan, joka oli aivan harmaapäinen, ei muistanut aikaa
jolloin Katri olisi ollut nuorena. Ei kukaan tietänyt hänen ikäänsä,
sillä syntymävuottansa ei löytynyt kirkonkirjoissakaan. Mutta
syntymäpäivänsä tiesi vanha Katri tarkkaan, sillä hän oli syntynyt
Pääsiäis-aamuna, jona hän aina muistuttikin syntymäpäivästään. Me
lapset emme siinä koskaan huomanneet mitään erinomaista.
Kerran kurkistellessaan ikkunasta järvelle, sanoi hän: Tuolla
Kontioniemen-rannalla on iso aarre; kolmilaitainen venhe täynnä rahaa
ja hyvyyttä. Siellä ne kyllä pysyvät; vaikka kohta on kolme keinoa,
jolla ne lunastaa voisi.
Se saapi aarteen, joka yksiöisellä jäällä ajaa yksiöisellä hevoisella
lahden poikki, tai se, joka viskaa viisinaulaisen rautakirveen
kirkkorannasta yli lahden. Vaan kolmas keino on kauhea. Se, joka sitä
koettaa, kadottaa sielunsa: kolmivuotias valkeaverinen ja
valkeatukkainen poikalapsi on tapettava aarteen kohdalle sen
lunastukseksi. Tämä keino on kamala ja hirvittävä. —
Kyllähän ihminen elinaikanaan voipi joutua onnettomiin tilaisuuksiin.
Eihän uskoisi kukaan äidin voivan murhata lastaan, vaan pitkällinen
kurjuus, nälkä ja puute voivat pian semmoisenkin hirmutyön
matkaansaattaa. —
Kyyneleet vieläkin silmiini nousevat joka kerta kun mieleeni juohtuu
tuo onnettomuus, johon kerran olin joutua , jatkoi Katri. Se oli
Kustaakuninkaan sodan jälkikesänä. Sota ja katovuodet olivat
rasittaneet maatamme. Viholliset ampuivat miesvainajani Ruskealan
kirkolla. Kuuteen viikkoon en suurusta maistanut. Ristopoikani itki yhä
nälissään. Joka yö näin virvatulen palavan aarteella tuolla niemen
kyljessä. Silloin mieleni muuttui, jo olin poikani uhrata aarteen
lunastukseksi, vaan loinpa ensin silmäni lapseeni; — oi, hän oli niin
kaunis, niin suloinen katsella, tuo poikaseni! Sydämeni oli
pakahtumaisillansa. Minä sieppasin poikani syliini ja läksin itkien
kylää kohti juoksemaan. Maantielle jouduttuani tuli vaunuilla ajaja
vastaani. Tuo viskasi minulle hopea-riksin. Nyt olin pelastettu
murha-aatoksistani. Kyynelsilmin usein vielä kiitän Jumalaa tuosta
avusta; aarretta ei sen koommin mieleni tehnyt. Siellä minulta saavat
rahat rauhassa olla, nuo viiden veljen hyvyydet. —