Savolaisia: Tarinoita

Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Tarinoita
Kirj.
WSOY, Porvoo, 1912.
Peltoniemen Paavo. Junnukka. Rahakauppiasta tervehtimässä. Kunnan rohtosatsi . Miten Vesapuron veljekset pysyivät yhtenä talona. Kohtaus. Suuttuu suunnankin mies. Ei se ollutkaan kone. Herra ja renki. Hyvä on. Metka. Yksi kerrallaan. Yrjö Sarkanen. Hauki.
Ihmiset eroavat ulkonäkönsä ja muiden ominaisuuksiensa puolesta enemmän taikka vähemmän toisistaan. Mutta Peltoniemen Paavo erosi tavallista enemmän. Hän oli pitkä, laiha ja musta kuin korpikuusi. Punakka hän kyllä oli voinut olla nuoremmalla iällään, mutta kun hän oli vanhempana jättänyt kaiken koreilun, kasvojen pesemisestä alkaen, niin ei hänessä mitään punakkata huomannut. Ja voisipa pitää varmana, ettei häneen kukaan punakkata löytääkseen katsonutkaan. Ja jos joku tuntematon katsoikin, niin se ehkä ihmetteli, että mitä ovat nuo kaksi mustaa juovaa, jotka lähtevät suupielistä alaspäin; ovatkohan ne synnynnäiset. Paavolla oli näet tuollaiset juovat. Asian ymmärtävät kyllä tiesivät, etteivät ne olleet mitkään synnynnäiset juovat, vaan hyvin tavalliset piipun ja kahvin käyttäjän norit . Paavo oli näet nuorena ollessaan kuullut, että työmiehen suu pitää olla karvaalle, jos ei muusta niin murheesta . Ja kun Paavolla ei koskaan ollut erittäin suuria murheita, niin oli välttämätöntä, että suuhun täytyi kaataa vähä väliä piipun pohjalta kaiveltua karvautta. Tämän suun karvauden perustuksella hänen tuli olla myöskin työmies, ja työmies hän olikin. Mutta kun hän samalla oli isäntämies, jotka ovat ison vallan päällä , niin hän käytti tätä valtaansa ja asetti työntekonsa luonnon viittaaman järjestyksen mukaan. Kesällä, jolloin on ryskätyön tekijän tarpeeksi valoa yölläkin, hän uneutti pois mielestään auringon ja muut tuntien näyttäjät ja antoi mennä yöt ja päivät yhtä kyytiä. Oltuaan muun joukon mukana päivän ajan heinä- tai leikkuutöissä, myllisti hän yöt yksinään, milloin niityn raivuussa, milloin ojankaivussa. Kun oli näin kulunut vuorokausia, nukkui hän viimeinkin muutamia tunteja, joskus väännettävä kanto sylissä ja piippu hampaissa. Mutta ensi heräämisen perästä hän tarttui uudestaan työhön kiinni ja virkkoi: Taisinpa nukahtaa. No, nytpä sitä taas jaksaakin.