Tarinoita ja tapahtumia

TARINOITA ja TAPAHTUMIA
Kirj.
Kauppis-Heikki
Porvoossa, Werner Söderström, 1897.
Saitureita. Pääskysten elämästä. Syksyllä ja keväällä. Ihaili. Alarapun aviopari. Hessu. Varosen jouluharmit. Oja-Taavetin lasku. Miten Mikko käytti Katria jouluna kirkossa. Omena ja Kaunikki. Naapurit. Kahden puolen ikkunata.
Saitureita.
Kuosmas-veljekset olivat tehtaan hiilenpolttajan poikia ja asuivat isänsä eläissä pienessä metsämökissä. Polven korkuisesta täytyi heidän olla isänsä apuna hiilihautoja purkamassa ja siitä olivat Kusto nimisen pojan silmät käyneet tihrusmaisiksi, mutta vähän nuorempi, Mauno niminen, säilyi melkein tervesilmäisenä.
Isänsä kuoltua jättivät veljekset mökin ja asettuivat itseensä tehtaalle työmiehiksi, johon heidän ijäkäs äitinsä seurasi mukana ja piti huolen ruasta ja vaatteista.
Heti tehtaalle muutettua heräsi veljeksissä kiihkeä säästämisen halu ja se kiihtyi sitä mukaa kuin säästötkin karttuivat. Tehtaalla kun on usein tarjona yö- ja sunnuntaitöitä, olivat veljekset niin itseänsä säästämättömiä, ett'eivät monella viikolla levänneet jos parina yönä ja muutaman tunnin verran päivillä jossain työn lomassa. Kovin oli ruumis aina väsynyt, mutta sitä palkitsi se ilo, kun näki markan lisääntyvän markan viereen. Usein he tekivätkin tiliä tuloistaan ja menoistaan, jotka olivat tarkasti merkittynä kumpaisenkin veljen taskukirjaan.
Alussa nämä tilikirjat sisälsivät ainoastaan isältä opittuja viivoja ja hyvin huonotekoisia numeroita, mutta kun oli kovin vaikea muistaa, mitä asiata mikin viiva ja numero merkitsi, täytyi ponnistella joku kirjaimen sukunenkin joukkoon.
Sillä tavalla oli Mauno oppinut tekemään joka kirjaimen lajit, vieläpä osasi asetella sanoiksikin, mutta Kusto ei päässyt edistymään niin pitkälle. Hänelle oli tietämistä, jos sai kuhunkin sanaan kuuluvista kirjaimista puoletkaan kyhätyksi. Mutta mitä muistoon panojen tarkkuuteen tuli, niin siinä ei Kusto ollut veljestään jälellä. Yksikään penni ei jäänyt pois kirjasta ja hän vetosi voivansa vannoa, että siinä ei ole liikaa, eikä vaille. Kirjoituspuolta tosin täytyi panna arvaamalla, mutta kun Kusto tiristeli vähän aikaa silmiänsä, syntyi sana kun syntyikin.