Viija: Kuvaus Savon kansan elämästä

Produced by Tapio Riikonen
Kuvaus Savon kansan elämästä
Kirj.
Kauppis-Heikki
WSOY, Porvoo, 1920.
—Jo on hiljainen tuo tyttö. Ei sen itkua kuule tuskin milloinkaan, sanoivat Viijasta noin parin, kolmen vuoden vanhana.
Hän saattoikin viettää päivänsä hyvin vähillä huolehtimisilla, kun vain tiesi, että äiti on kotona ja toi pari kertaa rupeamalla voileivän tytön käteen. Sitten ei ollut taas väliajoilla kiirettä. Tuolla hän laittaa nyökkerehteli päreentikkuja sillan rakoihin ja kun sai kamman tai sukkapuikon, pisti nekin sinne ja itsekseen ilkastellen tirkisti toisella silmällään, näkyykö sitä enää. Toiset niitä alkoivat kohta kaivata.
—Onko Viija nähnyt kampaa?
—On. Ja hän tarttui kysyjän käteen kiinni, taluttaa nujuutti tiettyyn paikkaansa ja iloisena sormellaan osoittaen sanoi: sinne.
Hakijoista oli hupaista, kun se sieltä löytyi, eikä he hennoneet ruveta tuosta torumaan, muuta kuin ihmettelivät vain, että jo se on tarkkamuistinen.
Mutta kun Viijan äiti sairastui, niin ei Viijakaan enää ollut näin tyytyväinen. Hän ei olisi muiden hoidettavaksi ruvennut, vaikka hänen äitinsä sanoi, että minä olen kipeä ja kuolen, jos sinä kovin paljon kiusaat .
Viija ei ymmärtänyt kuolemaa niin miksikään, vaikka se oli jo vuotta ennen äidin sairastumista vienyt häneltä isän hautaan. Mutta varsin hirveäksi hän huomasi kuoleman, kun se otti kohta äidinkin. Hän näki kuinka se makasi sängyssä liikahtamatta, kasvot kalpeina ja silmät vähän raollaan, joita ei Viija tuntenut enää samoiksi silmiksi, jotka häntä äidin polvella istuessa aina niin herttaisesti katselivat. Käsitettyään, miten äidille oli käynyt, raivostui hän itkemään, eikä häntä muiden houkutukset saaneet heti asettumaan. Sitten vasta kun hänen tätinsä, Kivirannan Reeta, tuli Rasilaan surman tekemiä jälkiä katselemaan, löysi Viija jonkun, johon voi surussaan turvautua. Reetan täytyikin jäädä muutamaksi aikaa hautajaistenkin jälkeen olemaan orvon toverina ja katsomaan talon töitä.