Syvyydestä

Produced by Juha Kiuru
Kirj.
Konrad Lehtimäki
WSOY, Porvoo, 1915.
Saattajat. Gladiaattorit. Kosto. Pakolaiset. Sisarukset. Veljekset. Unohdettu. Syvyydestä. Inferno. Hautautunut. Joulu.
He olivat kumpikin jo aivan harmaita nuo vanhukset, jotka laahustavin askelin kulkivat tomuista maantietä kaupunkia kohden. Puoliksi sulkeutunein silmin he tuijottivat tylsästi eteensä, ja niin tavaton voimattomuus ja nääntymys kuvastui heidän liikkeistään, kuin he olisivat olleet maahan vaipumaisillaan. He muistuttivat lähinnä vanhaa, loppuunajettua hevosparia.
Mutta edellä kulki heidän nuorin poikansa, voimakas, komeavartaloinen nuorukainen. Hän asteli hiukan kumarassa raskaan vaatemytyn alla ja hiki vuoti virtanaan hänen ruskeilta kasvoiltaan.
Ilma oli tukehduttavan kuuma. Koko avaruus näytti värisevän, niinkuin se olisi ollut täynnä kiehuvaa lasimassaa ja aurinko tuntui niin hehkuvalta ja läheiseltä kuin täytyisi kaiken heti syttyä palamaan sen tulisäteistä. Leveä, tomun peittämä maantiekin tuntui uhoavan kuumuutta kuin liiaksi lämmitetty uuni, ja se oli niin omituisen, sokaisevan vaalea, ettei siihen kärsinyt katsoa. Tienvierellä kasvoi muutamia nuoria lehmuksia; ne näyttivät olevan lakastumaisillaan. Ja kun toisinaan leyhähti tuskin tuntuva, kuuma tuulenhenkäys, liikahtivat niiden tomusta harmaat, käpristyneet lehdet hiljaa — ja tuo väsynyt värähdys muistutti janoon kuolevan ihmisen huulien viimeistä, äänetöntä kuiskausta: vettä…
Kaupungin kirkontornit olivat jo kauan näkyneet, mutta ne olivat vieläkin kaukana. Ja mitä lähemmäksi päästiin, sitä lyhyemmiksi ja hitaammiksi muuttuivat vanhusten askelet; väsyneet, laahaavat jalat irroittavat yhä enemmän pölyä, ja vanhan miehen keppi kolahtelee niin voimattomasti…
— Äiti parka, te aivan väsytte. Ei teidän olisi pitänyt lähteä näin pitkälle matkalle, puheli nuorukainen huolestuneena.
— Kyllä minä jaksan. Ja kuinka olisin voinut jäädä, jos sinä vielä…
Hänen äänensä muuttui yhä käheämmäksi ja lopulta vaikeni. Hänestä tuntui kuin olisi joku hiljaa kuiskannut: sinun viimeinen lapsesi menee kuolemaan. Hänen hengityksensä muuttui yhä raskaammaksi, niinkuin voimakas käsi olisi kuristanut häntä kurkusta; hänen silmänsä sumentuivat kummallisesti, hän kompastui irtonaiseen kiveen ja oli vähällä kaatua. Mutta poika ehti tarttua hänen käsivarteensa ja sanoi hellästi ja lohduttavasti: