Sammuva suku

Romaani
Kirj.
Kaarlo Asp
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1922.
Kesäkuun lempeä, himmennyt, rusohohteinen Ilta-aurinko täytti eteisen vienolla, väräjävällä valolla, avatuista ovista ja ikkunoista lehahti kevyt tuulahdus, joka henkäyksenä heilautti valkoisia ikkunaverhoja, toi tullessaan kukkien tuoksua, ruusujen tuoksua, ja juuri tämä tuoksu sai rouva Hagen pysähtymään ja katsahtamaan ulos. Hän tunsi sen, se oli puutarhaportaiden luona olevan valkoisen ruusupensaan tuoksua. Talossa oli hiljaista, vain keittiöstä kuuli hän pientä hälinää, palvelijattaret eivät siis vielä olleet saaneet kaikkea pestyksi, oli lauantai-ilta, ja tuomari saattoi tulla konttorista, rouva Hage oli aikonut mennä auttamaan palvelijattaria, mutta hän olikin pysähtynyt eteiseen; ruusuntuoksu oli hänet pysähdyttänyt.
Puutarhassa käyskentelivät tyttäret, Anne Sofie ja Charlotte, leikellen kukkia haudoille, niin he tapasivat tehdä joka lauantai-ilta, he asettivat ruusut varovaisesti suureen vasuun, eivätkä puhelleet keskenään niitä leikellessään. Nuo kaksi nuorta tyttöä pensaikossa, ruusujen tuoksu, kalvas valohämy, kaikki herätti rouva Hagessa tuskallisen epätodellisuuden tunnun, tuohan oli vain kuva, kuva, jonka hän oli nähnyt niin monen monta kertaa, hiljaisuuskin tehosti ennen eletyn vaikutusta, eiköpähän hän itse ollutkin sisarineen tuolla puutarhassa poimimassa kukkia hautojen koristuksiksi?
Tuo kaikki on vain pelkkää toistamista , sanoi hän ääneen, hän näet tapasi yksin ollessaan sanella arvelultaan ääneen. Kaikki kuivettuu kuvaksi, ajatteli hän edelleen, ja kohta on pikkutyttöjen ainoana ilona hautojen koristaminen lauantai-iltaisin. Ikäänkuin ei olisi viisaampaa, että he koristelisivat itseään.
Ketä varten — ja taas hän lausahti ääneen, ketä varten he koristelisivat itseään?
Hän oli kookas, hartiakas, leveälanteinen ja jykevä, kasvot olivat pitkulaiset ja luisevat, posket verestävän punaiset, suu suuri, hiukset valkoiset ja silmät ruskeat ja loistavat, vielä nuoret ja tuliset. Nostaessaan voimakkaat, punaiset, työntekoon tottuneet nyrkkinsä lanteilleen, oli hän peloittavan näköinen, mutta suu oli hyvä ja lempeä, jollei hän nitistänyt huuliaan yhteen: ne sulkeutuivat silloin imelin hymyin, johon ei ollut luottamista.