Per ja Bergit

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Kristofer Janson
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1879.
Isossa tuvassa Björnstad'issa istuivat vanhukset yksinänsä. Tuvassa oli pimeä; mutta Kari muori ei niin vähästä syystä tahtonut rukkiansa jättää. Hän siirsi sen vaan likemmäksi takkaa, josta valkea valaisi lankaa, ja siinä hän istui arvokkaana ja suorana, valkoinen huivi päässä; katseli välistä oliko häkkärä niinkuin olla piti, hieroi sormellaan rukin rintaa ja pani pyörän hyrisemään ja hurisemaan, että olisi voinut luulla koko mehiläisparven lentäneen tupaan. Ei hänelle juuri paljon valaistusta takasta tullut tällä kertaa; siinä oli ainoastaan muutamia punaisia hiiliä savuttamassa ja muutama puoleksi palanut oksa, joka hyvin ylpeästi leimahti, mutta samassa sammui, kun luultiin että siitä jotain tulisi maailmassa. Kari oli monta kertaa aikonut heittää pientä oksaa tuleen, mutta aikomus päättyi joka kerta siihen, että hän katsahti ovelle päin eikö Bergit jo tulisi. Hän ei voinut käsittää mihinkä tyttö oli jäänyt tänä iltana, ja kuitenkin hänen olisi pitänyt panna puuroa kiehumaan illalliseksi. Pitäisihän hänen viimeinkin tulla läävästä tupaan.
Arne, Karin mies, oli tullut myöhään tupaan tänä iltana. Hän oli näin kauan tehnyt työtä omenatarhassa, sillä viimeiset omenat olivat korjattavat. Nyt oli hän ottanut tuolin ja käynyt istumaan Karin luo takan ääreen, täyttänyt piippunsa ja poltti nyt yhtä mittaa. Hän on väsynyt työstä , arveli Kari ja katseli hänen puoleensa. Arne istui kyyryssä, molemmat kädet polvillaan, katseli vaan eteensä, eikä sanonut mitään, poltti vaan vahvasti; vaan hän ei näyttänyt siltä, joka vähästä väsyy, leveähartioinen ja voimakas kun oli. Arne istui vaan miettimässä ja mitä enemmän hän mietti, sitä enemmän hän poltti.
Minä tahtoisin kysyä jotain , sanoi Arne viimein, katseli Karia ja kaasi piipusta tuhkaa takalle — mitä sinä pidät Nils lukkarista?
No niin! se on varmaankin viisas mies, ja lukenut mies, ja hyvä ääni hänellä on laulaa kirkossa .