Saara: Romaani

Romaani
Kirj.
Porissa,
Porilaisen kirjapainossa,
1892.
Hän oli syntynyt maailmaan yhtä kunniallisesti ja säännöllisesti, kuin
joku toinenkin Yhdysvaltain tyttönen.
Avioliitto vanhempain välillä solmittiin kahdentenakymmenentenä
sunnuntaina pyhästä kolminaisuudesta, vahvistettiin sekä papin että
lukkarin allekirjoituksella, ja vietettiin lopen ikävillä pidoilla;
vieraat koristivat jäykkinä seinuksia — milloin eivät veisanneet
pitkiä, surunsekaisia virsiä, tai eivät kertoneet juorujuttuja
naapureista, eli puhuneet synnin kauhistuksesta ja uudestasyntymisen
autuudesta. Morsian oli happamanimelä, niinkuin sopikin oikeauskoiselle
tytölle kuullessaan, että hän oli kivulla lapsia synnyttävä ja oleva
miehellensä alamainen; sulhanen oli juuri niin kivettynyt, kuin sopii
ja tuleekin miehen, joka on kuollut tälle maailmalle ja astuu pyhään
aviosäätyyn, täyttääksensä velvollisuutensa, sillä se on Jumalalle
otollista, ja saadaksensa taloudenhoitajan, jossa virassa vaimo on
paras. Ummelleen vuoden kuluttua kannettiin ensimmäinen pienokainen
kasteelle ja yhdistettiin tavanmukaisesti tähän maailmaan ja sai
niineksensä Saara, ehkä sen vuoksi että nimi aikanansa muistuttaisi
häntä kuuliaisuuteen Abrahamillensa kaikissa asioissa.
Isä oli maanviljelijä, asuen Wisconsin'issa, luonnon ihanassa seudussa,
korkeine rinteineen, metsineen ja harjuineen, jotka ylenivät viljavien
vainioiden lomista. Hän oli hiljainen ja ahkera mies, teki työnsä
napisematta ja luki raamattua ja uskonnollisia aikakauskirjoja, joita
hänen uskolahkolaisensa toimittivat. Vaimollensa ei hän koskaan puhunut
muusta, kuin perunoista, porsaista, lehmistä ja raamatunlauseista.
Hän kuului Haugen uskolaisiin, jotka pitävät kaikkea kirjallisuutta,
joka ei suorastaan raamatusta johtunut, vahingollisena ja sen vuoksi
voimallisesti työskentelevät ylläpitääkseen tietämättömyyttä ja
tukahuttaaksensa maahan muuttavien norjalaisten tervettä älyä. Kasvojen
kovettuneesta ilmauksesta huolimatta, oli hän kaunis mies. Otsa korkea
ja jalomuotoinen, mustien tuuheiden kulmakarvojen alla loistivat
tummat, syvät silmät. Oli näiden silmien nähty säkenöivän tulta ennen,
silloin kun hän piti jyriseviä parannus-saarnojaan, höystettynä
piellä ja tulikivellä. Nyt tapahtui se harvoin ja tavallisesti oli
katse verhottuna, samoin kuin koko luonteensakin. Haakon Holte
oli tauonnut parannussaarnoistaan ja tullut papin alamaiseksi ja
uskolliseksi auttajaksi. Ei hän paljon puhunut, mutta kalpeat
tummanveriset kasvot, suurine silmineen ja täyteläisille huulineen,
jotka todistivat salatuista intohimoista, olivat kuin verhona
tulivuorelle, jota hallitsee ponteva tahdonlujuus, korkealle kehittynyt
itsensä-hillitsemiskyky, joka vähitellen on tullut tavaksi.