Karjalan kankahilta I / Kertoelmia

Kertoelmia
Kirj.
Tampereella,
Hj. Hagelberg'in kustannuksella.
1889.
Oppipojan kertomus. Mannisten kaupunki. Kaksi hirttoyritystä.
Oppipojan kertomus.
Minun isäni oli kova mies…
Hän oli aikoinaan ollut päällysmiehenä eli valttarina eräässä
Itä-Karjalan isommassa tehtaassa, vaan syistä, joita en tarkemmin
tiedä — enkä tahdokaan tietää — oli hän joutunut pois tuosta
herrasvirasta sekä eleli nyt pienoisella maatilalla, minkä oli saanut
ostaneeksi muutamasta erittäin syrjäisestä sopukasta parin päivämatkan
päästä Sortavalan kaupungista.
Vaikkapa vähilläkin varoillaan käytti isäni minut Siitoisen kansakoulun
läpi, mutta siinä olikin se sivistyksen määrä, minkä hän tahtoi suoda
ainoalle pojalleen; sillä vaikka opettajat kehoittivat häntä — minun
muka hyväpäisyyteni tähden — toimittamaan minut varsinaiselle
lukutielle ja vaikka eräs varakas sukulainen tarjoutui siinä
tapauksessa pitämään huolta minun aineellisesta puolestani, ei häntä
saatu millään keinoin luopumaan siitä peri-aatteestaan, että minusta,
siinä tapauksessa, ei tulisi muu kuin renttuherra.
Vähänkö noita vielä on herroja!… Ja harva heistä rehellisesti
henkensä elättää. Enimmät elävät koiruudella taikka köyhän kansan
nylkemisellä… Minun pojastani ei pidä ikinä tuollaista tuleman!…
Tehköön työtä niin kauan kuin jaksaa ja sitte… no, kerjätköön!
Näin lausui isäni. Se oli hänen maailman-viisautensa.
Muutoin täytyy minun tässä, vaikkapa vastenmielisesti, kertoa, mikä
muutos isässäni oli tapahtunut hänen ruukista eroamisensa jälkeen.
Ruukin päällysmiehenä ollessaan oli isäni ollut komea herra. Hän oli
perheineen — s.o. äitini ja minun kanssani — asunut komeassa,
avarassa kartanossa, ja muutoinkin viettänyt, niin sanoakseni, ylhäistä
elämää. Kahden kuorskuvan hevoisen vetämissä vaunuissa teki hän
matkustuksensa kesällä, eikä hän talvisaikaankaan milloinkaan lähtenyt
kuomutta ja parihevoisitta lyhemmillekään matkoille. Kaikki tehtaan
ala-päällysmiehet sekä työväki osoittivat hänelle tavatointa
kunnioitusta — lieneekö se sitte, tuo arvon anto, tullut todellisesta
kunnioituksen tunnosta vai pelvosta, sitä en osaa taata. Vieraita kävi
meillä paljon, jopa korkea-arvoisiakin, ja heitä kohdeltiin ylellisellä
kestitsemisellä. Eipä siis kummaa, jos isääni, missä ikinä hän
liikkuikin, kohdeltiin vastaavalla tavalla. Ja että hän, isäni, osasi
arvostansa pitää sekä katsoi kaiken tämän kunnioituksen ja
kohteliaisuuden itselleen todellisesta ansiosta tulevaksi — siitä ei
ole epäilemistä.