Pappiparka

Kirj.
Viipurissa,
Matti Kurikka,
1889.
Eenokki on hänen nimensä. Ja hän on pappina kristillisessä seurakunnassa.
Niinkuin tulipunainen tynnyrinpohja loisti aurinko koko terältään läpi
savuisen autereen, Se oli juuri mailleen menossa ja sentähden saattoi
siihen nyt silmiään kupristaen katsoa, vaikka heikon ihmissilmän täytyy
sen tavallista loistoa hävetä. Pitkällisen poudan vaikuttama raukaiseva
tyyneys teki pölystä ja ilman kuivuudesta nolostuneet koivunlehdet
kahta hermottomammiksi ja jopa tuon varjoisan puun viheriässä verhossa
näkyi siellä täällä kellertäviä pilkkuja, ikäänkuin syksyn ensimäiset
tuulahdukset jo olisivat valkovyötä halailleet, vaikka niityllä kuului
vielä tuon tuostakin viikatteen hionnan karskutusta ja vaikka pääskysen
pojat eivät vielä kyenneet etemmäksi kuin pesänsä aukolle äitinsä
suusta kilvan kärpäsiä nokkimaan. Äänistä niin rikas kesäinen luonto
oli nyt kokonaan mykkänä, ja ell'ei tuota heinämiesten ja -naisten
aseiden teroituksesta syntyvää, hampaita kylmäävää ääntä olisi silloin
tällöin kuulunut, olisi todellakin luullut itseänsä ainoaksi eläväksi
olennoksi aution ja tyhjän maan polttavalla pinnalla. —
Ja että tällainen ilman kuivuus yhdistettynä tavattoman kuumuuden
kanssa ei voinut olla tuntuvia ja tukalia jälkiä jättämättä niin hyvin
ihmisten viljelysmaille kuin heidän mieliinsäkin, sitä todistivat
sekä nuo heleänkeltasilta hohtavat touvon alut että ne alakuloiset,
toivottomuutta ilmaisevat katseet, joilla maamiehet vainioitansa
silmäilivät. Tuon tuostakin nostelivat isännät lakkiansa, pyyhkäsivät
hikeä otsaltansa ja, katsahdellen autiolle taivaalle, huo'ahtivat: ei
sada… voih, kun ei jo sada…
Tällainen oli heinäkuun ilta muutamassa Karjalan kulmassa eräänä Herran
vuonna. Ja jos helle ja hiljaisuus luonnossa vaikuttivat samallaista
elämää ihmistenkin keskuudessa ylimalkain, näytti kuitenkin eräässä
talossa tavaton äänettömyys vallitsevan. Ainoastaan varpaillaan
hiiviskeli talon väki tärkeimpiä askareitaan toimitellessaan ja
ainoastaan kuiskailemalla uskalsivat he toisiansa puhutella. Ei siinä
kuulunut kenkien kopsetta, ei ovien narahduksia, saati sitte raikasta
naurua tai muuta virkeän elämän merkkiä. Luuli todellakin olevansa
aaveiden asunnolla.