Lähimmäisiäni

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Kyösti Wilkuna
Otava, Helsinki, 1919.
Työtoverit Viimeinen mohikaani Oikea ammattimies Ikuinen jöröttäjä Loukattu aviomies Matkakumppani Suutarin Leena Mulla piisaa Veljekset Miekannielijä Matti Rentonen Punakaartin päällikkö Totinen israeliitta Väkevä mies Joonas Paski ja hänen osuutensa Venäjän vallankumouksessa Suntio Aaholma järkyttää auringon arvovaltaa Vapauttava vertaus Emännöitsijä Tuulenperän ammattikuntalaisia Suursiivous Metsätalossa
— Kilk, kalk! Kilk, kalk!
Tasaisesti ja hellittämättä kaikui tuo ääni louhuiselta rinteeltä. Täsmälleen kello seitsemän aamulla se alkoi ja kesti kello kuuteen illalla, tauoten vain puolenpäivän aikaan yhdeksi tunniksi.
Kivimiehet Simola ja Saikku siellä työskentelivät, toinen pidellen poraa, toinen lekaa hoitaen. Kevätvarhaisesta he kalkuttivat aina näin syksymyöhään, jolloin puut alkoivat kellastua ja pieni, puolittain huvila-asutuksen muodostama kylä sai yhä autiomman tunnun.
He olivat jo vuosikymmenen työskennelleet kumppanuksina, ensinnä valtion töissä, sittemmin omaan laskuunsa. Kylässä ja pitkin sen halki kulkevan radan vartta rakennettiin yhtä mittaa niin, että kivityötä riitti enemmän kuin tehdä ehti.
Oikeastaan he eivät olleet ihan tasa-arvoiset työkumppanukset, sillä Simola oli työnantaja ja Saikku päiväpalkkalainen. Simola teki rakentajain kanssa työsopimukset ja maksoi sitten kahdesti kuussa Saikulle sovitun päiväpalkan.
Paljon heissä oli toisiaan muistuttavaa. Molemmat olivat ensinnäkin pieniä, alle keskikoon. Ja tummapintaisia he molemmat niinikään olivat, kummallakin miltei pikimusta tukka ja mustat kulmakarvat. Saikulla oli lisäksi silmätkin mustat, mutta Simolalla ne olivat siniset. Tämän viimemainitun eroavaisuuden lisäksi oli Simola hiukan täyteläisempi ja hartiakkaampi kuin Saikku, joka oli laiha ja suonikas.
Juroja, harvasanaisia ja sitkeitä mällinpurijoita he olivat kumpikin, uutteroita ja vääjäämättömiä työssä.