Novelleja

Kirj.
Porvoossa,
WSOY,
1907.
Ressu Matleenan halot Esirukous Jängällä Tuomion täytäntöönpano Lapsentyttö Jussi ja Musta Kesken jäänyt Kilpakosijat Haudankaivaja Lapissa Ulla
Taloon oli vasta tuotu koiranpenikka. Entinen koira alkoikin käydä
jo yli-ikäiseksi, lähennellen pariakymmentä ikävuotta. Sanoivat
sen jo houraavankin, suotta aikojaan tuulia ja taivaita haukkuvan
ja öisin ilman syyn syhelmää ulvoa jollottavan. Ja naisväki moitti
Ressu-vanhusta vielä siitäkin, että se, missä vain vuoteen tapasi,
olipa levällään tai koossa oleva, hypätä loiskautti siihen tyynyjen
keskelle makailemaan, piehtaroitsi siinä ja jätti jälkeensä tukuttain
karvoja.
Penikkana se oli Ressukin aikoinaan taloon tuotu. Uskollisesti ja
kaikkien tyytyväisyydeksi se sitten kahden vuosikymmenen kuluessa oli
täyttänyt tehtävänsä talonvartiana ja isännän metsästystoverina. Ja
viisas se oli aina ollut, vaikkei sitä niinkään ensi näkemältä osannut
arvata. Ressu oli nimittäin täysiverinen talonpoikaiskoira, peräti
hienostumaton ja kömpelö ja vailla kaikkia herraskoirien tapoja.
Muodoltaan oli hän pitkäsivuinen, paksuruumiinen ja matalajalkainen.
Pää oli lyhyt, nykeräkuonoinen ja kulmikas. Tuuhea, takkuisuuteen
taipuva karva oli väriltään likaisen harmaata, juurelta melkein
valkoista. Mutta pörhöisten otsakarvain alta katseli kaksi kosteasti
välkkyvää, viisasta ja herkkätuntoista silmää. Lapset, joiden mieluisa
leikkitoveri Ressu oli aina ollut, uskoivat varmasti hänen ymmärtävän
puhetta, sillä Ressu pahastui aina kovin, jos häntä rumaksi sanottiin
tai muutoin loukkaavasti kohdeltiin, veti kuononsa käppyrään ja
näyttäen hyvin katkeroittuneelta kääntyi pois ja juoksi tiehensä.
Metsästyksessä oli Ressun erikoisalana oravain etsiminen, sillä muuhun
ei hän juuri pystynytkään. Mutta oravain löytämisessä olikin Ressu
voittamaton mestari. Ne olivat hänen miehuutensa päivinä aina riemun
hetkiä, kun hän näki isännän ottavan pyssyn naulasta ja häntä mukaansa
kutsuen metsään kävelevän. Syntyperäinen oravavainu heräsi silloin
koko terävyydessään, silmät jännittyivät ja sieramet laajentuneina
katosi Ressu vilauksessa metsän kohtuun… Isäntä tavoittaa perässä
ja jo eroittaa hänen korvansa yksittäisiä, kimeitä haukahduksia ja
siitä arvaa hän entisen kokemuksensa nojalla, että Ressu on oravan
jälillä. Haukahdukset tihenevät ja muuttuvat keskeytymättömäksi,
kiivaaksi, melkeinpä hermostuneeksi tiuskinnaksi. Siitä päättelee
isäntä, että Ressu on tavoittanut oravan. Hän kiiruhtaa askeliaan ja
löytääkin Ressun tuuhean kuusen juurelta, missä tämä kiertää puolelle
ja toiselle, hyppii kohoksi ja haukkuu, vinkuu ja pureksii kiihkossaan
alimmaisia kuusen oksia, koko huomio johonkin kuusen latvassa olevaan
esineeseen kiinnitettynä. Isäntä kiertelee hetken kuusta ja tähystelee,
tähystelee ja jopas hoksaa pienen tuuheahäntäisen oravan kyyristyneenä
oksan verhoon lähelle runkoa. Hän ottaa kudin, tähtää kauan ja
tarkkaan, jolla aikaa Ressu, haukuntaansa toki keskeyttämättä, vilhuu
vuoroin ojennettua pyssyä, vuoroin oravaa kuusen latvassa. Vihdoin
pamahtaa pyssy, savu haihtuu, kaiku kuoleutuu ja käpysateen saattamana
tulee, kierii pieni heilahäntä ylisniskoin alas sammaleiselle
mättäälle. Kuin raketti kirmaisee Ressu sitä tavoittelemaan, mutta
isäntä estää häntä siitä, ottaa oravan haltuunsa ja leikkaa siltä
kynnet, nuo oravakoirain himoitut taikapalat, ja viskaa Ressulle, joka
palavin silmin hotkii ne suuhunsa…