Vaikea tie: Romaani nykyajalta

E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Romaani nykyajalta
Kirj.
Kustannusosakeyhtiö Kansa, Helsinki, 1915.
Tornikellon viisarit lähenivät kahta päivällä, kun ylioppilas Markus Kaarlela Nikolainkatua kävellen saapui Säätytalon kohdalle. Huomatessaan puistikon penkistä yhden olevan tyhjänä ja suojassa auringonpaahteelta, läheni hän sitä ja vaipui huoahtaen istumaan.
Hän oli aamupäivällä saapunut kaupunkiin, jonne kesäluvalta kokoontuvia ylioppilaita oli vielä ainoastaan nimeksi ilmestynyt. Nyt oli hän jo pari tuntia kierrellyt kaupungilla asuntoa hakemassa, kiivennyt rappuja ylös ja toisia alas sekä soitellut lukuisia ovikelloja. Hän tunsi hermoissaan epämääräistä levottomuutta ja outoa kiihottuneisuutta kuten ainakin se, joka maaelämän rauhasta juuri on joutunut keskelle pääkaupungin melua ja kirjavaa hyörinää. Kuormarattaiden räminä, sanomalehtipoikien kimeät huudot ja raitiovaunujen ilkeästi vihlova vonkuna katukäänteissä vaivasi hermoja epämieluisasti, samalla kuin kaikkialla eteen kohoava kivinen suorasärmäisyys ja ahtaiden puistojen tyylitelty kauneus painostivat luonnon vapaisiin muotoihin tottunutta mieltä.
— Mutta jahka tässä löytää asunnon ja pääsee vakiintumaan, niin kyllä kai se taas alkaa käydä, ajatteli hän ja otti esille taskukirjan, mihin hän aamulehdistä oli merkinnyt joukon asuntoilmoituksia. Hän veteli viivat käytyjen yli ja jäljelle jäi vain pari kolme läntisessä osassa kaupunkia. Miellyttäviä huoneita hän oli kyllä useitakin löytänyt, mutta ne olivat liian kalliita hänelle. Hän oli nimittäin asettanut määräkseen etsiä yksinäisen huoneen, jonka vuokra oli korkeintaan kolmekymmentä markkaa kuussa.
Hän oli saapunut kaupunkiin lastattuna kaikenlaisilla hyvillä päätöksillä. Opinnot kandidaattitutkintoa varten oli hän päättänyt panna varmaan käyntiin sekä elää säästävästi, että kesällä hankkimansa laina kestäisi mahdollisimman kauan. Kaksi ensimmäistä lukukautta oli mennyt omasta edestään, kuten niin monelta muultakin suomalaiselta ja varsinkin maalaissyntyiseltä ylioppilaalta. Pääkaupungin elämään jouduttuaan oli hän ollut kuin juuriltaan temmattu puu, vailla varmaa tukikohtaa ja alttiina jokaiselle tuulenpuuskalle. Ketään sukulaisia tai tuttavia ei ollut opastamassa, kuinka elämänsä ja opintonsa noissa uusissa oloissa oli viisainta järjestää. Ja yksin oli vaikea saada asian päästä kiinni. Luennoilla oli hän alkanut käydä, mutta mitään mielenkiintoa eivät ne olleet hänessä kyenneet herättämään, ja yliopisto, missä vallitsi vieras kieli ja hengetön kaavamaisuus, teki pimeine ja kolkkoine käytävineen häneen kylmän ja luotaan työntävän vaikutuksen. Parin lähimmän toverin seurassa oli hän viettänyt apaattista ja vegeteeraavaa elämää. Ruokalassa ja kahviloissa viivyttiin mahdollisimman kauan ja iltaisin mentiin usein kapakkaan. Varsinkin syyskauden kylmiä ja sateisia iltoja tuntui mahdottomalta viettää muualla kuin ravintolan valoisissa ja lämpimissä suojissa, missä alkoholi ja musiikki ympäröivät lamautuneen mielen kuin pehmeillä untuvilla.