Viimeiset luostarinasukkaat: Romaani

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
WSOY, Porvoo, 1912.
laajan kotiseutuni eteville ihmiskuvaajille heidän täyttäessään viisikymmentä vuotta
kunnioittaen
Metsäläinen Isällinen päätös Luostarikirkon edustalla Kirkossa Luostarimuurien sisällä Uneksija Kohtaamisia Luostari saa tietoonsa uuden pappismunkin Sisar Kaarina saa kuulla erään uutisen. Toistensa kuuluvissa, mutta ei näkyvissä Sairastuvassa Lähentymistä Salarippi Nuoruus ottaa oikeutensa takaisin Piispantarkastus Loppukatsaus
Ja sen minä sanon sinulle, kanttori, että sanokoon piispa mitä hyvänsä, niin Kerttulia minä en aja pappilasta pois, en!
Ja isä Mikkeli, Jämsän seurakunnan kuratus eli kirkkoherra, lyödä järäytti turpean nyrkkinsä pöytään, niin että juuri täytetystä katajahaarikasta läikähti olutta myllylaudalle. Vaikka vasta oli puolenpäivän aika, istuivat he kanttorin kanssa ryypiskellen ja pelaten jälkimäisen tuvassa. Ikkunalauta oli työnnetty auki ja ulkoa löyhähteli vasta niitetyn heinän tuoksu ja kuului pääskysten luritusta.
Kanttori, joka oli jo yhtä humalassa, odotti suunvuoroa ja alkoi sen saatuaan rentoilla eilisellä kalansaaliillaan. Mutta kuratus keskeytti hänet heti alkuun, änköttäen:
Elä, elä, elä sinä kanttori… kyllä minä ne sinun kalansaaliisi tunnen…
Kanttori korotti ääntään ja koetti saattaa kalastuskertomuksensa loppuun, mutta silloin ilmestyi ikkuna-aukon taakse joku, joka varjosti heiltä päivänvalon, ja kumpikin vaikenivat he yhtaikaa. Siellä seisoi keski-ikäinen tanakkatekoinen vaimo, selässään iso kontti ja huivi työnnettynä niskaan. Hän kurkisti sisälle, katsahti vuorotellen kumpaankin mieheen ja kysyi: