Madame de Staël

Kirj.
L. Onerva
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.
Kuuluisan geneveläisen rahamiehen vielä kuuluisampi tytär, Germaine Necker, paroonitar Staël von Holstein, julkisuudessa tunnettu yksinkertaisesti nimellä madame de Staël, on yksi kirjallisuudenhistorian mieltäkiinnittävimpiä henkilöitä, huolimatta siitä, että hänen teostensa taiteellinen kantavuus ei ole erittäin suuri. Hänen luova voimansa ei ole niin merkitsevää laatua, että se yksin jaksaisi säilyttää hänet jälkimaailman muistossa, mutta hän on ollut valtavilla historiallisilla tapahtumilla ja neroudella sähkötetyn aikansa monisäikeinen heijastaja, myötäeläjä ja myötäkärsijä, ja sellaisena on hänen nimensä kuin vain ani harvan liitetty Europan silloiseen kulttuurihistoriaan. Rouva de Staëlin elämäntyön aaterikkaus, hänen naisellisen sydämensä myrskyävä romaani ja ne syvät inhimilliset arvot, jotka siihen sisältyvät, tulevat sitäpaitsi aina takaamaan hänelle pysyvän sijan suurten personallisuuksien muotokuvakokoelmassa.
Syntyperältään tasavaltalaisena, mutta hovissa kasvaneena, Ranskan ministerin tyttärenä ja Ruotsin lähettilään puolisona, kuuluen sukujuuriltaan kansaan, säädyltään ylimystöön, luonteeltaan ja lahjoiltaan kirjailijaboheemiin, muodostaen ylimenon kahden suuren vuosisadan ja maailmankatsomuksen, l'ancien régimen ja vallankumouksen välillä, on hänen väkevä, valveutunut, elämän täyteläisyyttä ja utopistisia unelmia uhkuva henkilöllisyytensä ja kosmopoliittinen hermosoinnutuksensa kuin luotu sen ajan Europan henkiseksi sähkönjohdattimeksi. Siinä liikkuvien virtausten lakkaamatonta tilitystä on koko hänen elämänsä ja kirjallinen toimintansa. Hän oli aikansa loistava älyllinen omatunto, kuten Emile Faguet hänestä todistaa.
Ranskan keisari-ajan etevimpänä naiskirjailijana edustaa rouva de Staël tavallaan jälkikaikua XVIII:n vuosisadan keveästä kirjallisuussuunnasta, Voltairen tapaista maltillista vapaamielisyyttä ja yleismaailmallista henkeä, mutta samalla oli hän nuoruudestaan asti Rousseaun innostunut oppilas ja astunut elämään melkoisilla sentimenttaalisilla ja romanttisilla tarpeilla. Kuten joku rouva Roland tai George Sand on hänkin Rousseaun tytär voimakkaan tunne-elämänsä puolesta. Hänellä on levoton, kuumekiihkoinen mielikuvitus ja hehkuva, kapinallinen sydän, jossa pulppuaa loppumaton intohimon lähde. Hänessä on jaloa itsekkäisyyttä, raivokasta onnen janoa itselleen ja muille. Siitä johtuu hänen suuri saalinsa ja laaja myötätuntonsa, hänen kiihkeä pyrkimyksensä oikeuteen; siitä myös hänen yksilöllisyytensä voimakkaat ilmestymismuodot, hänen vastenmielisyytensä kaikkea pakollista ja rajoittavaa kohtaan. Hänellä on Rousseaun sielu, mutta hengeltään on hän Voltairen, järkeilevän XVIII:n vuosisadan lapsi. Hänen järkensä on miehekäs, laaja, kestävä, totuudenjanoinen ja pelkäämätön, mutta sillä on myöskin lajinsa rajoitukset. Schiller on eräässä kirjeessään Goethelle erittäin sattuvasti tuonut ne esiin. Hän sanoo siinä m.m.: »Hänen (rouva de Staëlin) tunne-elämänsä on parempi kuin hänen metafysiikkansa. Hänen kirkas järkensä kohoaa nerollisuuteen. Hän tahtoo kaikki selittää, ymmärtää, mitata; sitä, mitä hänen henkensä soihtu ei voi kirkastaa, sitä ei ole hänelle olemassakaan. Sitä, mitä me nimitämme runoudeksi, ei hän tajua, korkeintaan puhetaidollisen, intohimoisen puolen siitä.» Siitä johtuu, että rva de Staëlin mielikuvamaailma, kaikista hänen jaloista aatteistaan ja ylevistä mielenliikkeistään huolimatta, tuntuu jonkin verran laakeakattoiselta ja arkipäiväiseltä, liian hetkelliseltä ja meluisalta kuolemattomien runottarien tyyssijaksi. Niinpä onkin tämän muusana ja muusain ystävänä koko ikänsä esiintyneen naisen kirjallinen tragiikka siinä, ettei hän ole voinut jättää jälkeensä ainoatakaan sellaista teosta, joka syvemmin vangitsisi runollisella tehollaan.