Murtoviivoja: Novelleja

Produced by Tapio Riikonen
Novelleja
Kirj.
Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava 1909.
Onni Marketta Salminen Meiri Kuvittelija Itsenäinen nainen Äänet Luonnonlaki Elämä kuoleman jälkeen Manja Pavlovna Kati Viha Lankeemus
Heikki Vaulo odotti joka hetki vaimoaan palaavaksi. Tai oikeastaan hän ei odottanut, pikemmin toivoi hän, että tämä viipyisi vielä…
Hän avasi ikkunan ja kurkisti ulos. Kaikki oli hiljaista, kaikki ennallaan. Pienen pihamaan tukevarunkoiset palmut katsoivat häneen hievahtamattomin viuhkoin ja nurmikon keskellä kihelmöivän suihkulähteen vesi pisaroi laiskasti maahan pitkin sammaltuneen kivialustan kuvetta. Kummallista! Hän näki tuon saman joka päivä ja aina oli se hänestä yhtä ihmeellistä. Hän ei voinut koskaan tottua tähän etelämaan ainaiseen kesään.
Väsyneesti istahti hän ikkunanlaidalle. Tästä saattoi hän kuulla Elisan askeleet. Kauan hän viipyikin kaupungilla… Tummasti punertavaa taivasta vastaan lenteli jo kömpelöitä yölepakoita ja pitkin pimentyvää maata alkoivat lyhdyt syttyä toinen toisensa jälkeen kuin lukemattomat heleän-viheriät kiiltomadot. Kaukana jollakin sillalla kulki pitkä sotilasjono soittaen yksitoikkoista säveltä.
Satuahan tämä kaikki vain oli ja unta, niin hänestä tuntui. Joksikin tällaiseksi oli hän kuvitellut sitä aurinko-kajastusta, joka kerran kirkastaisi hänen pitkien ponnistustensa kaukaisen lopun; joksikin tällaiseksi oli hän kuvitellut onnea. Ja nyt se oli tullut, ja hän ei ollutkaan onnellinen. Mutta miksi, mistä syystä? Sitä kyseli hän nykyään itseltään lakkaamatta ja siksi oli hänellä tarve olla yksin. Mutta miksi oli tämä yksinäisyyden ikäväkin tullut nyt vasta, nyt juuri, kun hän oli lopettanut yksinolonsa ja mennyt naimisiin? Ennen hän ei suinkaan välittänyt mistään kahdenkeskeisistä puheluista itsensä kanssa eikä hänellä silloin edes ollutkaan mitään sisällisiä arvoituksia. Hänellä ei ollut, suoraan sanoen, tilaisuutta, ei aikaa eikä varaa sellaiseen. Ulkonainen taistelu oli vaatinut kaiken. Aina oli hän saanut olla varuillaan ja haarniskassa, aina valmiina kynsin hampain ryöstämään itselleen pienimmänkin osuuden elämästä. Mutta sitten oli taistelu äkkiä lakannut, onnettomuus loppunut ja hänen salaisimmat siunauksen pyyteensä kuin ihmeen kautta toteutuneet. Hän oli nyt itsenäinen mies, vapaa omaan työhön, siinä suuressa aurinkoisessa maailmassa, jota hän entisen ahdinkotilansa aikana oli katein mielin ajatellut, ja omisti sen naisen, jota aina oli omakseen toivotellut. Ja nyt tuntuikin tämä autuus niin joutavalle, tämä avara maailma niin tyhjälle ja hän itse sen sylissä niin tuiki mitättömälle, sekä hän että hänen työnsä. Hän ei nähtävästi osannut elää onnellisen miehen elämää, jota ei ollut koskaan opetellut. Oli kuin olisi elämän ponnistin jollakin lailla vikaantunut ja löyhtynyt. Hän tunsi olevansa kuin vetämätön kello ja turhaan koetti hän tyrkyttää itselleen levon nautintoa tai työn iloa. Kumpikin oli yhtä mahdotonta ja joka kerta yksin jäätyään vaipui hän synkkiin mietteisiin. Sillä hän tahtoi tulla selville siitä missä oli vika, ajatella niidenkin vuosien puolesta, joina hän ei ollut ehtinyt mitään ajatella. Mutta mitä enemmän hän tuijotti omaan sieluunsa, sitä oudommaksi vain kävi se hänelle, ja hän huomasi nyt vasta, että hän kaikki nämä vuodet oli kantanut itsessään maailmaa, josta hän ei tiennyt mitään. Hän oli luullut olevansa jo niin varma ja voimakas, niin täyteen mittaansa kasvanut, ja nyt, esiin kutsuttuna, nousikin hänen sielunsa hänelle aivan toisena: värjöttävänä ja keskenkasvuisena ja avuttomana kuin laiminlyöty lapsi. Se pyyhkäisi kerrassaan pois hänen iloisen itseluottonsa ja rohkeutensa. Hän kävi alakuloiseksi ja araksi ja tuli lopulta siihen päätökseen, että hänen entinen työvoimansakin oli ollut pelkkää petosta. Se ei ollut johtunut hänen vapaasta tahdostaan. Se oli ollut vain luonnonlapsen sokeaa itsesäilytysviettiä, jonka kiihottimena oli ollut ja täytyi olla se alkeellisin ja alhaisin sysäys: vastavoima ja viha. Mikään muu ei pannut häntä liikkeelle. Hän oli vapauteen vallan kypsymätön. Hän ei kyennyt tekemään enää mitään. Hän tunsi vain vajoavansa kuin jonnekin syvään kuiluun, josta ei ollut enää poispääsyä. Ja hän saattoi salaa toivoa takaisin pakkoa ja piiskaa ja halveksia itseään…