Aslak Hetta: Kertova lappalaisrunoelma

Kertova lappalaisrunoelma
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1909.
Aslak Hetta, päivänpuolen poika, kasvoi Saamemaassa, sadun maassa, missä pilviin pyrkii passevaarat, missä joet huuhtoo kultasantaa, missä kultaa kiiltää sydämmissä.
Bigga, hento äiti tunturilla siitti lumimyrskyss' yöllä pojan kahlatessaan Urtivaarall' yksin, mistä Alattion lähteet kumpuu juosten kohti jäistä valtamerta.
Sikskö ikuisuuden kaihon sai hän, sieluun myrskynraivon tuhotöihin kätkyessä kodan hämärässä leikkiessään yksin helminauhoin tähtein tuikkiessa räppänästä?
Kodan noessa hän yönsä itki, yksin yleni ja yksin kulki, tukka tumma, karhea kuin jouhi, heilui hiilimustain silmäin yllä, jotka hohtivat kuin huuhkan yöllä.
Lauri Hetta, Biggan toinen poika avo-sinisilmä, haavemieli kulki uneksuen haltioista, sinipiioista ja prinsessoista joen äyrähillä vesaikossa.
Mutta kisoissa hän solakkana notkui sorjana kuin nuori hirvi, huima veri paloi poskillansa, kun hän nauroi, silloin neidot nauroi, hymyilipä vakaat vanhuksetkin.
Svakko vaari, vanha salanoita antoi Aslakille valkeen poron. Biegga porollansa ajoi Aslak kilpaa tuulen kanssa tuntureilla yli jäätikköjen, jänkäin, soiden,
taikka sivautti suksillansa, heilui peskin liepeet, punahiippa pojan ponnahtaissa hurjin huudoin jyrkänteeltä ilmaan läpi ryöpyn, läpi kuilun kauvas alas laaksoon.
Jälkeen jäivät porokylän pojat: Mauna Sompio, mi aina kulki tyynnä, väkevänä niinkuin virta, uskollisna niinkuin päivä yötä seuras hurjan Hetan äkkiteitä.