Etsijän tarina

Kirj.
Porvoossa,
Werner Söderström,
1901.
Hän eksyi, lankesi, nousi taas
ja ristipoluilla kulki umpeen,
ja läpi runkojen ruskeain
kuun sarvet loisti kuin terät lumpeen.
Hän hiipi lymyten kyyryissään
ja pedon jälkiä vainui,
hän oli nääntyä noroihin,
kun korven kohtuun hän painui,
hän katsoi taakseen ja seisahtui
ja piti vireillä lintujousta,
taas rasti tietä hän sauvallaan
ja vaivoin vaaralle alkoi nousta.
Hän idät katsoi ja katsoi lännet,
vain kaijun tyttäret kutsui luoksi,
puunneulat silmissä säkenöi,
ja maassa tuliset nuolet juoksi.
Hän näki luoteessa höyhensaaret,
ja pohjan porteilla välkkyi kulta.
Ja katso: alhosta tuikki tulta,
ja kaukaa vihelsi palorastas,
hän tunsi palavan turpeen tuoksun
ja kuuli kellojen kilinää,
hän huusi riemusta täyttä rintaa,
ja laakson pohjasta ääni vastas…
Ja jalka liikkui kuin karkelossa,
kuin mailta kultaisen kuutamon
hän tuli tulille paimenten. —
Siell' illoin istui hän leväten,
ja katse harhaili nuotiossa
pään hiljaa vaipuissa vasten kuusta,
mut muiston kentillä aatos juoksi;
kuin sen, ken mykkyydess' surrut on,
nyt puhe virtana pulppui suusta,
hän kertoi elämän tarinaa,
hän kertoi erämaan tarinaa.
Ma mökkini harjaa veistelin,
ja kirves huurteessa kiilsi,
ma leppien aukosta kirkon näin
ja vilu mun rintaan viilsi,
sen kirkon kellojen pakkoa
en koskaan ma kärsiä voinut,
sen varjohon äitini vietihin,
siell' itku ja ilve on soinut.
Ma kirkkoa vältin ja yksin jäin
ja luotin luontoni voimaan,
ma kuljin kujassa pystypäin
ja siksi ne työtäni soimaa.
Ne tulivat ilkkuen mökkini luo,
ne vilkui viekkahin silmin,
ne huoneeni haltian vieroittivat,
ja ma lauloin inhoni ilmi,
en käynyt virnujan vieraissa,
en kairaa lainannut niiltä,
en neuvoa vanhoilta pyytänyt,
siks kateina katseet kiiltää.
Ma sentään iloa isosin
ja neitsytlempeä janoilin,
vaan vieras siell' olin aina,
en istunut penkissä parjaajain,
mä Luojaani luonnon templistä hain,
sen katto ei ikeenä paina…
Siell' yksin astelin, aattelin:
miks päätäni valheilla vaivaan,
on maailma suuri ja suunnaton
ja paistaa se sielläkin aurinko
yli suuren, sinisen taivaan.
Maan raossa lepää lempeimmät,
ja tyhjältä tupani näyttää,
kaks kättä on mulla ja kannel myös,
niit' tahdon ma taidossa käyttää;
ei mull' ole naista, ma yksin oon,
ma viluista vuodetta kaihdan,
vaan myyräksi Luoja ei luonut mua,
ma kontuni tultahan vaihdan.
Suven seuduille henkeni liitelee
ja voimani kuluu täällä,
kun viidat rannoilla vihannoi,
ja muuttolintujen siivet soi,
soi kutsuen kuistini päällä,
ma lähden pois ja ma hiljaa käyn,
en tiedä, kuljenko kunne,
mun jalkani jälkiä etsitään,
vaan tietäni kukaan ei tunne.