Kuisma ja Helinä

Kuvaus kasakkamajoituksen ajoilta
Kirj.
Porvoossa,
Werner Söderström,
1902.
(Kuvaus kasakkamajoituksen ajoilta)
Kertova runoelma yhdessätoista laulussa
Heli hienohelma, neitsyt nuori,
orpo, ottotytär Sankolassa
seisoi luhdinsolass' sunnuntaina,
päivä lempeästi läikkyi kasvoillaan,
olkapäillä välkkyi kaunis kassa.
Nuori tuomi tuoksui luhdin luona, varjo valui Helin suortuvilta, kun hän liinan sitoi leuvan alle, sinikirstust' otti virsikirjansa, rippilahjan itse rovastilta.
Päivän alla siinti suviseutu, harjun rinta kevään koruissansa, virran valkolanka laaksoon luisti; Heli kaikkialle katsoi iloissaan alas astuessaan luhdistansa.
Haassa linnut lauloi täyttä rintaa, vihantana seisoi nuori kaura, hyttyisparvi pyöri purpurissa, lahti aivan tyynnä, metsä mietteissään, pelloll' eiliseltään lojui aura.
Säyseemmin jo nousi kengän korot, kun hän kulki kirkonkylää kohti, yli kirkon leijui poutapilvet, aatos leijui sinikirjo-niityillä, poskipäillä raikas puna hohti.
Kaunis Heli kotikutoisissaan keskell' lensehintä poutasäätä, hento povi nousi astunnasta, metsäpolku silmissänsä karkeloi, kaikki koivut nyökyttivät päätä.
Iloiten hän ohi töllein astui, sieltä virsikannel pihaan raikui, valtatiellä kulki kirkkokansaa, yli kunnaiden ja latvain laineiden kellot tapulista korpeen kaikui.