Leipä ja laulu: Kokoelma kertomuksia ja taruja

Kokoelma kertomuksia ja taruja
Kirj.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1905.
Sensuurin hyväksymä, Helsingissä 28 p. huhtik. 1905.
Leipä ja laulu Kotiutunut Hyppy-Sohvin uhri Salapolttajat Vanha Lemminkäinen Epra ja Laukki.
Inehmo ja sammal Inkeri ja Yrjänä ritari Ahasveruksen lepopäivä Keira ja Svakko Uudenvuoden uni Paholaisen soitto Pyhäsaaren tarina.
Oli heleä heinäkuun päivä, sellainen sinisen hopeainen poutapäivä,
jolloin pääskyset tirskuen ja siperrellen lentelevät korkealla ilmassa,
kun vesi on maitotyyni ja hyttyset suurissa parvissa suurien puiden
vihreässä hämärässä hymisevät häälaulujaan. Kylässä oli kuin kuollutta,
ei savu kiertänyt tiilipiipuista eikä lasten naurua kuulunut kujalta.
Joella mutavedessä molskien, rapaa heittäen ja luikaten se pieni kansa
kaaresti ja muu väki oli ulkotöissä heinänkorjuulla viheriän vipevillä
niituilla. Varis purjehti raukeasti vaakkuen yli metsäsaaren,
maantieltä ei kuulunut kärrien tärinää, metsänranta oli helteinen ja
kullankeltainen pihka venyi oksalta oksalle alas ja tippui kuusen
juurella kuhisevaan viholaispesään. Ne ahkerat, ruskeat korrenvetäjät
kokoontuivat sen pihkapisareen ympärille, tarttuivat peräpuolestaan
siihen, pyllistelivät ja pyristelivät ihan ihmeekseen.
Ihan siinä lähellä metsän siimeksessä maantien notkossa puolilahon,
harmaan virstantolpan alla ojanreunalla istui Vehnäs-Ville, se sama
Vehnäs-Ville, joka talvisin kävi hakkuutöissä mutta näin suvista aikaa
mustalaisen tavoin kulki joutokengissä ja kaupusteli kylillä
vehnäsiään. Hän oli pieni ja pullea mies, hänen pienet taliset
porsaansilmänsä tarkistelivat tiukasti ympärilleen ja niissä oli
saituuden ilkeä ilme. Hän ojensi molemmat jalkansa suoriksi, pyyhki
takinhialla hien otsaltaan ja uihki rasvaisessa lämmössään. Huhuu,
miten se ilma painosti ja paahtoi sinne varjopaikkaankin! Hän katseli
pilvetöntä taivasta hehkevien kuusenoksien ohitse, katseli pitkin
saapasvarsiaan ja heitti niistä sivukatseen vehniäsvasuunsa. Suloisesti
hiveli hänen sieraimiaan jauhoisten, tuoreiden vehnästen haju ja hän
hymähteli itsekseen. Olihan hän taas vetänyt nenästä sitä kirkonkylän
leipurimuoria, sitä hössähtänyttä Heta-muoria, jonka vanhaan päähän
eivät konstikkaat numerot oikein osavasti mahtuneet. Hän veti
taskustaan kuluneen tupakkimassinsa, jossa hän säilytteli
kuparirahojaan, hopearahat hän aina solmi kiinteään solmuun
punaraitaisen nenäliinansa kulmaan. — Tupakkaa ei hän rasinnut polttaa
kuin harvoin, miesten tupakoidessa kiskoi hän salaa keuhkoihinsa muiden
pöllyttämiä ilmahaikuja. — Hän alkoi laskea rahojaan. Kili, kali,
soivat ne hänen korvissaan ja sydänalansa hytkähti mielihyvästä. Karin
kankaalla kulkevan karjan kellot toistivat: kili, kali, ja kylästä
ruokakello säesti: kil, kal, kili, kali. Ja hänen mielestänsä välkähti
ilmassa valkoisia hopearahoja ja hänestä tuntui kuin hämärässä metsässä
hänen takanansa suon ympäri olisi rämpinyt iso, rikas jättiläinen, joka
kaivoi aarteitaan ja hyräili: kil, kal, kili, kali, vaskiraha,
kultasali! — Hänen porsaansilmänsä kiilsivät innosta, hän laski ja
laski. Eihän siinä massissa suuren suuria summia ollut, mutta sen
sijaan oli kultaista tavaraa pärekoppa täynnä ja heinätalkoihin, tuonne
kylän kulmille hän sen kantaisi ja rahaksi muuttaisi. Menisi se, menisi
kaljan höysteeksi suun täytteeksi nuorelle heinäväelle, ja valkoiset
kolikot kilahtaisivat hänen massinsa mustaan pohjaan.